Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019 – luukku 8 ja lastenkirjavinkit

Tämä kirjoitus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Luukku 7 avautui Kirjakko ruispellossa -blogissa ja seuraavaksi vuoron saa Kirjojen kuisketta -blogi.

Olen jouluihminen aivan sillä tavalla viimeisen päälle. Joulussa parasta ei kuitenkaan välttämättä ole itse jouluaatto tai joulupäivät vaan kaikenlainen tunnelmointi ja puuhastelu ennen joulua, siis vähintäänkin marraskuusta lähtien. Pari vuotta lastenkirjat ovat olleet päivittäisessä elämässäni läsnä, niinpä päätin omistaa tämän joulukalenteriluukun lastenkirjavinkeille – sellaisille, jotka sopivat talviaikaan ja joulun odotukseen pikkuväen kanssa. Mukana on sekä vanhempaa että uudempaa kirjallisuutta, kussakin kirjassa omat hurmaavat piirteensä.

 

koti-lumimaassa
Kuva: Kustannus-Mäkelä.

Peter Bently ja Charles Fuge (kuvitus): Koti lumimaassa

Kustantaja: Mäkelä

Vuosi: 2019

Sivumäärä: 32

Talvi voi olla hyytävä, mutta ystävillä on mäyrän varalle sydäntä lämmittävä yllätys. Uutuuskirja Koti lumimaassa jatkaa kirjasarjaa ystävällisen mäyrän seikkailuista. Kuvitus on lumoavan satumainen, lumituprut melkein tuntee omilla kasvoillaan. Suomeksi kirjan on erittäin taitavasti ja runomuotoisesti riimitellyt Minna Ihatsu, jolle myöskin kiitokset elämyksestä. Koti lumimaassa on ollut meillä parivuotiaan suosiossa, ja luulen sen olevan lähes jokaisen pikkuisen unelmailtasatu.

Lue myös: Koti virran varrella (2018), Koti täynnä ystäviä (2017)

Lue lisää

Advertisement

Erilaisen samanlaisen maailman lapset

Lapset ovat viisaita olentoja. Siksi heille kannattaa tarjota muutakin luettavaa ja kuunneltavaa kuin vessanpönttö- ja peppuhuumoria, vaikka kyseiset seikkailut pikkuväkeen toki helposti vetoavatkin.

Alkukesästä sain luettavakseni ja kirjahyllyaarteekseni Karoliina Suoniemen uusimman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain, 2019). Rautakauden ajan lapset Mielu ja Joutsi asuvat isänsä äidin, peräti yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen, Lempin ja pikkuisen, sairastelevan serkkunsa Suvimarjan kanssa Euran kylässä. Mielun ja Joutsin isä käy pitkillä kauppamatkoilla ja palaa mukanaan tarinoita suuresta maailmasta. Elämä on 1000 vuoden paikkeilla hyvin erilaista kuin nykyään, mutta lapset ovat lapsia, olipa aika mikä tahansa. He haaveilevat siitä, mitä tekevät isona. He juoksentelevat, kujeilevat ja leikkivät. He ovat erilaisen samanlaisen maailman lapsia.

Kirjailija kiinnittää uudet tiedot lasten omien kokemusten päälle – vertaillen, mukaillen, tempoen mukaan entisajan tarinan lumoon. Ei kaunistellen, mutta lempeästi. Ajan totuudet, lyhyt elinikä, sairaudet, orjuus ja kaikenlaiset vastoinkäymiset tulevat ilmi lapselle sopivassa muodossa. Suoniemi kirjoittaa lapsille puhutellen, kysellen ”ehkä sinullekin on tuttua”. Hän kutsuu lapset seikkailuun. Vaikka kaikkea tuon ajan elämästä ei voida varmuudella tietää, tai oikeastaan näin on vain harvan asian kohdalla, niin historian tulkinta saakin olla myös ajatusleikkejä, mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Varsinkin, kun kysymys on lasten mielikuvituksen ruokkimisesta ja ymmärryksestä – kasvamisesta siihen, että on itse osa ihmiskunnan jatkumoa, osa koko luomakunnan yhteistä historiaa.

ihan oikeat viikinkiajan lapset_oikea
Kuva: Aarrekirjasto

Viikinkimäisyyksiä nähtiin niin ikään 22. elokuuta Kirjojen yössä Porin pääkirjastolla. Lapset saivat puuhastella erilaisissa viikinkityöpajoissa. Tarjolla oli muun muassa riimukirjoitusharjoituksia ja kirjanmerkkien askartelua. Kirjailija itse oli myös paikalla kertomassa viikinkiajan lasten elämästä. Tietokoneista Mielu ja Joutsi eivät tietysti olleet kuulleetkaan, mutta nykylasten tapaan he leikkivät, söivät, nukkuivat, liikkuivat ja hoitivat eläimiä. Tämän totesi myös innokkaasti kuunteleva ja keskusteleva lapsiyleisö. Lasten lienee vaikea kuvitella edes isovanhempiensa lapsuutta, joka oli hyvin erilainen kuin heidän digimaailmansa, mutta monet tutut elementit ovat siirtyneet menneestä nykypäivään. Jälleen kaivataan metsäyhteyttä, jälleen kerätään kuusenkerkkiä. Kirjassa myös esitellään esimerkiksi muinaisia linnavuorien paikkoja, joissa edelleen voi kulkea menneiden aikojen astinkiviä pitkin. Jotain rautakauden ajan elämästä on jäänyt meille ihmeteltäväksi, meidän amfiteattereiksemme ja pyramideiksemme.

Ihan oikeat viikinkiajan lapset antoi minullekin, historiaa pääaineenani lukeneelle aikuiselle, paljon uutta hyödyllistä ja viihdyttävää tietoa. Esimerkiksi löyly-sanan sieluun viittaava muinainen merkitys sekä siihen liittyneet uskomukset eivät olleet minulle tuttuja. Keijukaisten ja metsänpeikkojen kanssa kasvaneena maalaistyttönä minuun vetosivat myös viittaukset rautakauden ajan ihmisten uskomuksiin ja ajatuksiin luonnon kanssa sovussa elämisestä. Metsänväki, Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni, joista meillä lauletaan unen tuloa odotellessa lähes joka ilta, hymyilyttivät ja liikututtivat.

Ja saadaksemme kerronnallisen kaaren tähän blogikirjoitukseen kerrottakoon, että onhan tässäkin teoksessa myös sitä vitsikkyyttä. ”Karhunkin naiset pystyivät säikäyttämään pois näyttämällä tälle pyllyään”, kertoo tämä lasten tietokirja – ja näin on varmasti yhä vieläkin.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 16: Isän ja pojan kirjalliset seikkailut

24131220_10214730248278448_6843425397179000826_n.jpg

Nökömies, Taffelsson, Pähkinäpää, Pupunen. Rakkaalla on monta rakasta nimeä.

Kirjablogini on elänyt hiljaisia aikoja. Syy siihen makoilee tällä kirjoitushetkellä päiväunillaan parvekkeella. Poikamme, tänään 4 kuukautta ja 1 päivä, on jo nyt kiinnostunut kirjallisuudesta. Kirjat tietysti yritetään pääasiassa laittaa suuhun, mutta on hän jo jokellellutkin värikkäille kuville. Viisailla mustikkasilmillään hän tutkii maailmaa, katselee. Pienillä korvillaan hän tarkkaavaisesti kuuntelee. Hymypoikamme, tuleva kirjaston suurkuluttaja, toivon.

Aarrekirjasto osallistuu toista kertaa kirjabloggaajien joulukalenteriin. Eilisen luukusta vastasi Kirjaluotsi-blogi, 17. luukku taas aukeaa Tonttujoukon huomioita -blogissa. Tämä kalenteriluukku avaa kahden uudehkon lastenkirjan kannet. Toisen näistä saimme lahjaksi, toisen ostin itse ensimmäiseksi isänpäivälahjaksi miehelleni. Kumpikin kirja käsittelee isän ja lapsen suhdetta. Mieheni on joka hetki minulle supermies, pojalleen superisä, uskomaton tukipilarimme ja yövalvomisista väsyneen mieleni hoitaja. Hän on myös lukenut pojalle huomattavasti ahkerammin kuin minä, joka tuskailen pyykkivuoren ja kerääntyvien lika-astioiden kanssa. Siis niiden vähemmän tärkeiden asioiden parissa, ymmärrän. Nämä kirjat ja tämä kirjoitus onkin kunnianosoitus ja virtuaalinen halaus lapsemme kirjallista hahmotuskykyä tukevalle ja hoivaavalle miehelleni.

Kyynelkanavat avaava lukukokemus

 -Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona, sanoi Iso.

9789511309994
Kuva: Otava

Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokas, Ninka Reittun Sinä olet superrakas (Otava, 2017) käsittelee erinomaisen taidokkaasti pienen lapsen tarvetta ymmärtää rakkauden rajattomuutta. Kiellot, vihastumiset, kiire, leikkien loppuminen, maailmaan astuminen, virheet, mitkään vastoinkäymiset eivät surkastuta vanhemman rakkautta lapseen. Rakkaus ei ole pelkkää sormien läpi katsomista, se on myös rajoja ja sääntöjä, joiden kautta rakkaus nimenomaan välillä toteuttaa itseään. Pelkistetyssä, mutta suloisessa kuvituksessa viiksekäs Iso seikkailee Pienen kanssa kukkakedoilla, liihottelee viitassaan taivaalla ja istuskelee kahvipöydässä. Iso vastailee kysymyksiin, jollaisia jokainen lapsi varmasti kasvaessaan pyörittelee maailmaa hämmästelevässä mielessään. Keneen voin turvata, kun tuntuu pahalta? Rakastatteko minua silti, vaikka en ole täydellinen? Arkiset asiat on ihanasti sujauteltu supersankarien lennokkaaseen maailmaan. Kirja ottaa kuin ohimennen kantaa myös nykyiseen käytäntöön (johon itsekin syyllistyn, yhtään muita viattomammaksi en itseäni väitä) näpytellä älypuhelinta lapsen katsellessa suurilla silmillään vieressä, nykiessä hihasta leikkimään. Lapsuus on vain ohikiitävä hetki, emme saa sitä takaisin, emmekä myöskään saa sitä tallennettua puhelimeen videoina tai kuvina. Miten sen muistaisinkaan itse näissä ihanissa, mutta välillä raskailtakin tuntuvissa päivissä.

Leikkisyyttä iloisissa väreissä

Isä, katso! Hei hurraa” Nokin reiän puuhun. Mahtavaa!

9789522885135
Kuva: Lasten Keskus

Huomattavasti vähemmän syvällistä, mutta yhtä lailla hurmaavaa luettavaa ja katseltavaa on Lucy Cousinsin Nok nok nok (Lasten Keskus, 2016; alkuteos: Peck peck peck, Walker Books Ltd, 2013). Värikkäillä sivuilla tikkaisä ohjeistaa poikaansa harjoittelemaan nokkimiskykyään. Seurauksena on se, että jonkun poloisen koko esineistö on täynnä nokanreikiä. Tarina ei kerro kenen talossa tikanpoika vierailee, mutta kirjan sivut ovat täynnä herttaisia, pikkusormenpäätä pienempiä nokkaisuja. Kirjan värikkyys on herättänyt nelikuisessamme suurta ihastusta. Silmät suurina hän tuijottaa kirjan sivuja. Oikea hittituote siis! Ja tässäkin tarinassa piilee sama sanoma – vaikka tikanpoika testailee taitojaan kodin ulkopuolella, niin illaksi hän palaa suukoteltavaksi isän turvalliseen huomaan.

Luemme tietysti lapsellemme myös esimerkiksi Pupu Tupunaa, joka itselleni on lapsuudesta tuttu ja yhä rakas kirjasarja (kts. kuva). Luin hiljattain, että vanhempien pitäisi ymmärtää lukea jälkikasvulleen tuoreita kirjoja – ei siis vain niitä, joista me jo aikuisuuteen yltäneet olemme itse lapsena pitäneet. Miksi rajoittaa lukemista ja luetun kuulemista näin? En aivan ymmärrä. Mutta omasta lapsuudestani en muista yhtään isä-lapsi-suhdetta käsittelevää lastenkirjaa, joten näille uusille ihanuuksille on kyllä loruhetkissämme käyttöä.

25434134_10155153053603499_668041944_o
Tärähtänyt kuva ilmaisee osuvasti tämänhetkisen arkemme turvallista tärähtäneisyyttä.

Pienokaiset ovat toisina hetkinä herkkiä, maailmaa tutkivia lintusia, toisina rohkeita supermiehiä ja -naisia. Joka päivä he kuitenkin tarvitsevat syliä, turvaa, vastauksia, huomiota ja tarinahetkiä. Tämän kirjoituksen myötä toivotan onnellista joulua erityisesti kaikille pienokaisille ja heidän tärkeää työtä tekeville vanhemmilleen. Siivotkaa ja haalikaa lahjoja vähemmän, lukekaa lapsillenne myös jouluna enemmän.