Kesäni laadukkaiden naiskirjailijoiden parissa

Kesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.

 

Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)

Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.

Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.

Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)

Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.

Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.

Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)

Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.

Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.

Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)

Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.

Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.

Linnoja

Kuva: Bazar

Millainen linna sinä olet?

Rakkaus on uhrautumista. Rakkaus on itsensä unohtamista, velvollisuuksiin tarttumista, saunailtojen perumista, sairaalapäivystyksessä istumista (jouluaattona, kahdeksan tuntia, tietämättä kuinka kauan vielä, kotona laatikot odottamassa paistamista). Rakkaus on lämpimiä vilttejä ja kaakaota. Rakkaus on rohkeutta ylittää tie.

Entä kun tie pelottaa ja rakkaudenuhrausten vastapainoksi ei saa suukkoja? Rakastuneet Alex ja Jody saivat aikoinaan toisensa ja maailman ihanimman poikalapsen, Samin. Tässä hetkessä Alex menettää yhtäkkiä yhteisen kodin tervetulotoivotukset, varmuuden avioliiton jatkumisesta ja työnsä, jonka parissa hän aivot puutuneena ahersi, yhteisen hyvän vuoksi. Niin hän luuli. Jäljellä ovat pakotetut, tulehtuneet hetket autistisen Samin kanssa, joka on Alexille toki rakas, mutta vieraampi kuin kantakahvilan baristat. Pitäisi luoda suhde lapseen, jotta elämä voisi jatkua samanlaisena. Tämä on alkuasetelma Keith Stuartin menestysromaanissa nimeltä Poikani Sam (Bazar, 2016).

Jossain lituskalla patjalla maattujen hitaiden öiden, haamuna siintävien koulunporttien, sulkeutuvien ovien ja liian monen tuopillisen keskellä Alex tapaa poikansa. He rakentavat yhdessä uuden maailman. Eivät sanoilla, joita Samilla on vain muutama. Eivät leikkipuistoissa, joiden riehakkaita lapsia ja koiria Sam pelkää. Eivät kosketuksissa, joita Sam kavahtaa. Linna ja sen ympäristö rakennetaan pala palalta pelissä nimeltä Minecraft. Pelin tiimellyksessä Sam vapautuu, ottaa osaa, haluaa jakaa asioita. Alex saa avaimet lapsensa sieluun. Hän löytää ikävän, jota ei ole tiedostanut – ja rakkaus muuttaa muotoaan vavahduttavaksi. Äkkiä vain Samilla on merkitystä.

Jokainen meistä on linna. Yksi heiluttaa ikkunasta valkoista lippua, toinen kirjavaa pöytäliinaa, tuulettaa. Joku on jättänyt linnansa oven auki, ja kaikenlainen saasta pääsee vyörymään sisään. Yhden linnan torninhuipussa kasvaa väkevä purppuratulppaani, tiputtelee tulisia nuppujaan alas nurmelle. Erään linna on tiiviisti muurattu, ympärillä vallihauta. Toisen linna on tehty hattarasta, se on makea ja jättää ohikulkijankin kengänpohjiin iloista tahmaa. Ja yhden linnassa on tummat seinät, ikkunat on suljettu, ovi teljetty. Vain pieni viiri liehuu tornissa ja kertoo, että kyllä, jonkun se kuitenkin on. Yhdestä linnasta toiseen linnaan kulkee riippusilta, heippuu ja huojuu, heilahtaa epävarmuudesta, vakautuu luottamuksesta. Askel on otettava, muuten tipahtaa vallihautaan. Tai mikä pahempaa, jää omaan onneensa nojaamaan.

En väitä tuntevani autismia. Kirjoittaja, joka itse elää autistisen pojan kanssa, sen sijaan tuntee. Luotan hänen näkemykseensä. Otan hämmästyksellä vastaan hänen havaintonsa, osuvat ilmauksensa ja oman tarinansa – joka ei ole sama kuin Samin, mutta on tuonut sille inspiraation. Tarina liikuttaa, poika ja isä saavat kasvot, joita tahtoisin silittää. Kirja saa minut haluamaan parempaa yhteyttä läheisteni maailmaan. Että voisin nähdä ja kuulla enemmän. Että voisin rakentaa sellaisen linna, jonka ikkunat ovat auki aina uudenlaisten näkemysten ja elämistapojen tulla, käväistä ainakin.

Jokainen meistä on linna. Millainen linna sinä olet?

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.

 

Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.

Itämaasta Asfalttienkeleihin – kirjasta näytelmäksi

On kulunut yli vuosi siitä, kun luin Johanna Holmströmin Itämaan, tarinan Leilasta ja Samirasta, siskoksista, jotka ovat täysin suomalaisia, mutta kohtaavat silti arjessaan rasismia. Muistan kirjan käsitelleen laajastikin nimittelyä ja eriarvoisuutta, pohjoisafrikkalaisen isän ja suomenruotsalaisen, muslimiksi kääntyneen ja tiukan uskonnollisen äidin, kansan enemmistöä tummempiin tyttäriin kohdistuvaa epäluuloa. Mutta oli kirjassa paljon muitakin teemoja, sisaruutta, rakkautta, perheongelmia, myötätuntoa, ystävyyttä, nuoruuden kuumottavaa hehkua.

Viikko sitten kävin äitini kanssa katsomassa hienon Lainsuojattomat-teatterifestivaalin viimeisen näytöksen, joka oli näytelmäksi mukaeltu versio Itämaasta. Nimi oli dramatisoitaessa muuttunut Asfalttienkeleiksi. Esitys oli sipoolaisen teatteri Lilla Villanin kolmen näyttelijän eläväinen, rytmikäs ja nerokas show. Laajemmin tätä on kuulemma esitetty ruotsiksi, mutta teatterifestivaalilla näimme suomalaisen käännöksen. Olen toki useinkin ollut teatteriesityksistä varsin vaikuttunut, mutta tässä oli kyllä sitä jotain. Nämä kolme upeaa näyttelijää, Kaisa El Ramly, Anna Kuusamo ja Antti Haataja, tekivät yhteensä 18 roolia. Vaatteet lentelivät lavan sivustoilla, miehestä tuli hetkessä nainen, syvän uskonnollisesta äidistä pissis-Linda. Mutta ei haitannut sitten yhtään! Tässä esityksessä toimi kaikki – valaistus, äänimaailma (mm. Katy Perrya ja Hakimia), roolitukset sekä minimalistinen rekvisiitta. Tilaan astuessani mietin, mitähän kaikkea siinä kirjassa tapahtuikaan. Näyttelijät herättivät lukumuistoni eloon, mutta tekivät mielikuvista samalla täydempiä. Kirja ei ollut supersuosikkini, vaikkakin kelpo luettavaa. Mutta tästä esityksestä pidin oikein todella. Dramatisointityön oli tehnyt Salla Leino, ja käsiohjelman esipuheessa hän mainitsee Holmströmin toivoneen, että Leila ja Samira eivät näyttäytyisi uhreina. Rasismi oli dramatisoinnissa alkuun vahvasti mukana, mutta pohdintojen ja nuorilta kerätyn palautteen jälkeen Leino muutti käsikirjoitusta. Hyvä niin. Nyt korostuivat kirjankin parhaat puolet – itseään etsivän Leilan kasvutarina ja Samiran kaipaamat vapaudet, kuten Leinokin kirjoituksessaan toteaa.

Onko joku muu nähnyt tämän? Entä tiedättekö mitä ovat todelliset asfalttienkelit (joita kirjassa saatikka näyttämöllä ei varsinaisesti tavattu)?

Kaksi kehuttua: Oneiron ja Huone

Syksy humisee seinissä. Korvissa humisevat rytmikkäät tanssimusiikit. Hyllyllä kutsuvat kirjakasat, joille aurinko vielä heittää rohkaisevia säteitään. Viime aikoina olen vastannut kutsuun ihan kiitettävissä määrin. Ilahduin, kun äkkäsin Laura Lindstedtin Oneironin (Teos 2015) henkilökunnan suosittelemien kirjojen joukosta. En kyllä pidä tästä kirjasta, mutta pitäähän se lukea, ajattelin. Aika paksukin. Kuulemma kieleltään vähän roisi, muistelin. Ei sovi tällaiselle kauneuden ihailijalle (vaikka maailman nurjia silmukoita en pyrikään vähättelemään).

Oneiron kuitenkin yllätti minut, vaivihkaa. Nämä elämän ja kuoleman välitilassa, valkoisessa tyhjyydessä kulkevat ja kieppuvat naiset ottivat minut vaatteistaan rakentamaansa kotiin ja jakoivat elämäntarinansa. Jaksoin kiinnostua, hamusin jopa lisää. Tietää, kuinka ihmiset päätyvät loppuunsa. Millaisia hetkessä oikeaksi tuntemiaan valintoja he tekevät. Sellaisiakin, jotka johtavat henkilökohtaiseen tuhoon. Lohdullinen ystäväparvi, joka koostuu aivan erilaisista ihmisistä. Yhteinen kieli löytyy eleistä, sitten ymmärryksestä, joka kasvaa universaaliksi. Tarina kietoutuu myös erilaisiin kuolemakäsityksiin, jotka kumpuavat filosofiasta (tai oikeammin filosofioista) ja uskonnosta, elämänkatsomuksesta, kokemuksesta, itseensä uskomisesta ja uskomatta olemisesta.

Oneiron on lähes yhtä paljon tietokirja kuin romaani. Se avaa juutalaisuuden ja anoreksian yhteyksiä, mutta kertoo yhtä lailla siitä, kuinka tärkeä räväyttävä peruukki voi olla elämänsä jo menettäneelle. Ja naiseutta, sitä lähestytään kaikenlaisissa muodoissa. Olla nuori, vanha, kaunis, rujo, oppinut, köyhän kyläyhteisön nainen. Ja miten erilaisilla tavoilla naiseus, ihmisyys, näyttäytyy kuoleman edessä. ****

Toinen juuri luettu, Emma Donoghuen Huone (Tammi 2012), kosketti myös sydänjuuriani, mutta se taas ei yllättänyt ollenkaan. Tarina siepatusta äidistä ja hänen vankeudessa synnyttämästään pojasta on jo lähtökohtaisesti ahdistavan kiinnostava. Aihe itsessäänkään ei ole se tavanomaisin tai käsitellyin, mutta mielenkiintoisemmaksi yhä romaanin tekee se, että se on kirjoitettu Jack-pojan suulla. Yllättävää ei myöskään ole se, että filmiteollisuus on jo tarttunut menestysromaaniin. Siksi itsekin nappasin taannoin kirjakaupan alesta tämän näyttelijöin kuvitetun pokkariversion.

Pieni määrä neliöitä, rajattu määrä valoa, televisioystävät, sängynaluskäärme, juoksurata, keinutuoli ja kylpyamme. Kaikki, koko hänen tuntemansa todellisuus. Pienessä pojassa ripaus aikuisuutta, ripauksempi supermiestä, koko taikinallinen lapsenuskoa ja hämmästystä. Ulkopuolella mielikuvitusmaailma.

Jos ainoa tunnettu koti on painajainen, miten suhtautua tuntemattomaan, jota kaikki muut pitävät oikeana, normaalina, onnellisena paikkana? Hämmästyttävän tarkkanäköisesti kirjattuja uuteen paiskatuksi tulevan pikkupojan tunteita ja ajatuksia. Ahmimalla luettu romaani. ****

Tästä kirkkain mielin ja silmin kohti Porin Kirjojen yötä ja edessä häämöttäviä Turun Kirjamessuja (ohjelma on jo julki). Onnellista hiipivää syksyä rakkaat lukijat!

Lauantaina lounasaikaan

Kuva: Otava

Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa siitä, että aikuisillakin olisi hyvä olla karkkipäivä. Tiedättehän, sen vuoksi, että aikuisiällä sitä antaa itselleen toisinaan liikaakin vapauksia. Suklaa sulaa suussa ja kesähelteen jäätelöpurot virtaavat.

Mutta joillekin lapsille karkkipäivä ei tule koskaan. Jotkut aikuiset taas karkittelevat elämällään, unohtavat annostella kaurapuuron lautasille kuten vanhempansa tekivät. Tällaisista teemoista kertoo Markus Nummen koskettava Karkkipäivä (Otava 2010), joka on ollut lukulistallani pitkään. Luettuani tekisi mieleni kysyä onko lasten saaminen joillekin enemmän kepponen kuin odotettu ja hartaasti vaalittu karkki. Nummi antaa lapselle äänen, mutta monet hänen aikuisistaankin ovat kuin lapsia. Todellisuuden noidat ovat kärkkäämpiä kuin mielikuvituksen. Möröt ja noidat ja pahansisuiset menninkäiset. Tornissa on pikkuprinsessa hädässä. Tukena toinen pieni. Vastassa maailma, sen pyörivät rattaat. Tarvitaan yksi, kaksi auttajaa, kädenojentajaa, lapseen uskojaa. Metsänneitoa ja supermiestä.

Mitä tekisit, jos sinun ovellesi tupsahtaisi pikkupelastaja, jolla on vakava tehtävä? Ottaisitko suojiisi vai jättäisitkö niihin aivan liian hitaasti pyöriviin rattaisiin? Prinsessojen kruunuista tipahtelee timantteja, jotka muuttuvat hiekaksi jo ennen kuin osuvat maahan. Karkkipäivä on herkästi kirjoitettu kuvaus yksin jätettyjen lasten maailman armottomuudesta, väkivallasta, aikuisten piittaamattomuudesta ja pahoinvoinnista, jolle kaikki ovat ilman apua alttiita.

Keväällä 2014 Karkkipäivä esitettiin Porin teatterissa, ja olen kuullut näytöksestä myöhemmin ylistäviä arvioita. Harmittaa hiukkasen, että en ollut silloin hereillä varailemaan lippuja. Toisaalta teksti pitäisi aina kokea ensin. Kirjassa on taika. Tälle kyseiselle neljä kimmeltävää tähteä ja arvostavia huokauksia, päänpyörityksiä maailman edessä.

Kiireisen kevään luettuja

Kuva: Bazar Kustannus

Olen ollut melkoisessa lukutyhjiössä kaiken muun hässäkän keskellä. Sain juuri taputeltua valmiiksi koko kevään kestäneen kulttuuriprojektin, kesätyöt ovat alkaneet kuun alussa ja opintosuoritukset ovat vieneet aikaa. Mutta onhan toki jotain luettukin. Tässä kooste noin kuukauden ajalta.

Pirkko Saisio: Elämänmeno (Tammi, 1975, 229 s.). 1940–1960-luvun Kallio. Marja sinnittelee läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Äiti, karjalaistaustainen Eila, suree menetettyä rakkauttaan ja purkaa säilyneitä kiukkujaan lapsiinsa. Tyttären ja äidin vaikea suhde valottuu kummankin tuntemusten kautta.

Kirja on kirjoitettu osittain viehättävällä murteella, mistä kovasti pidin (vaikka se hidastikin lukemista). Saision ennestään tuttu tapa kirjoittaa elämänmakuisesti ja tarttuvasti päti tähän kirjaan siinä missä upeaan trilogiaankin. Oikein hyvä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, Bazar, 327 s.). Kirjeromaani, jossa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuodessa 1912 runoilija-nuorikko Elspeth tutustuu kirjeiden välityksellä ihailijaansa, amerikkalaiseen Daveyhin. Vuodessa 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Äiti ei katso sodanajan rakkautta hyvällä. Kun pommi tuhoaa talon, Elspethiä ei löydy. Hänen aiemman sodan aikaiset kirjeensä sen sijaan johdattavat tyttären äitinsä ja tämän nuoruuden jäljille.

Lämminhenkinen, elävä, tunnelmallinen kirja. Henkilöiden sisimpään pääsi nopeasti. Heidän kanssaan koki kaikki karamelliset ja routaiset tunteet. Kirjan loppu jätti sydämeen onnellisen väreilyn. Parempi.

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016, 198 s.). Tarinataivas ei ole antikvariaatti muiden joukossa. Siellä asustava perhe on omalaatuinen, mutta hyväntahtoisia veijareita täynnä. Mila etsii kirjaviidakoista sellaista kirjaa, jonka pitäisi olla vain hänen. Kun kaupunkiin saapuu kummallisuuksia nappaava herra Kunnas, kaikki eksentriset hahmot ovat vaarassa.

Myönnän auliisti, että fantasia (varsinkaan selvästi tavalliseen maailmaan sekoittuva sellainen) ei ole ominta lukemistoani. Kirja oli kuitenkin jokseenkin sekava ja etäisesti kirjoitettu. Ei omaa genreäni, eikä ehkä sopiva tällaiselle aikuiseen ikään kasvaneelle kirjattarelle. Vasta 18-vuotiaalla kirjailijalla lienee tulevaisuudessa paljon enemmänkin annettavaa. Kohtalainen.

Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (The School of Essential Ingredients, Bazar, 216 s.). Lilian omistaa ravintolan, jonka puitteissa hän pitää kokkauskursseja. Hän uskoo, että oikeanlainen ruoka herättelee ja parantaa myös sisintä. Kurssille kokoontuu joukko repaleisia ihmisiä, jotka pääsevät kokeilemaan tämän teorian paikkaansapitävyyttä.

Söpö kirjanen, jonka sivuilta maut ja tuoksut kurkottelevat koskettamaan lukijan aisteja. Lämminhenkistä hyvänolon luettavaa, vaikka jokaisella kokkikokelaalla onkin taskussaan tummareunainen nenäliina. Mukiinmenevä

Viimeinen lento niin hauras niin hento

Kuva: Schildts & Söderströms

Melkein 500 sivua elämää, jota ei pitänyt olla. Nuoren, toisen maailmansodan hävittäjälentäjän Teddyn elämän piti katketa viimeiseen lentoon. Seurasimme hänen sisarensa vaihtuvia todellisuuksia kirjassa Elämä elämältä. Uutuusteoksessaan Hävityksen jumala (Schildts & Söderströms 2016) Kate Atkinson tuo parrasvaloihin Ursulan vaatimattoman, mutta rakastetun pikkuveljen, joka kokee elämän, josta jo luopui. Maailmansodan jälkipuinnit ja pommitusilmavoimien hauraiden päivien kuvaukset vuorottelevat kirjan luvuissa Teddyn ja hänen vaimonsa Nancyn suhteen eri vaiheiden, heidän tyttärensä Violan aikuisiän kapinoinnin ja vastuuttomuuden sekä Violan lasten Sunnyn ja Bertien nykyaikaan ulottuvan haavoittuvaisuuden kanssa.

Sota-ajan raadollisuus, taistelu paremmasta huomisesta. Vääristynyt kiitollisuus, josta rakkaudennälkäinen, mutta sitä itse osoittamaan pystymätön Viola ei saa otetta. Kysymys siitä, kuinka konservatiivisuudesta ja isänmaallisuudesta päädyttiin 60-luvun näennäiseen vallattomuuteen ja moderniin tietoiseen läsnäoloon. Voiko rauhattomuus, jonka juuret ovat sotavuosissa, saada päätepisteen joogamatolla? Entä kuinka taivaalla tuhoa kylvävä lentokone liittyy rauhanomaisiin, siiveniskuista kertoviin luontokuvauksiin?

On hyvä, että Atkinson ei päädy kertaamaan aiemman kirjansa tapahtumia toisesta näkökulmasta. Teddyn tarina on tuore ja kulkee täysin eri polkuja sisaren monien todellisuuksien kanssa. Atkinson kuvaileekin itse uuden kirjansa tarinaa jälleen yhdeksi versioksi Ursulan mahdollisista elämistä. Lukija saa tietoonsa uusia säröjä perheenjäsenten ongelmallisten suhteiden verkostoista. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä, mutta myös hämmennystä: joidenkin henkilöiden persoona ajautuu aivan uuteen suuntaan. Vuosikymmenet ja hahmot eivät myöskään tunnu oikein kuuluvan samaan kirjaan. Liitoskohdat rakoilevat liikaa, irrallisuus paistaa lukujen väleissä.

Elämä elämältä sai minut pauloihinsa jo ensi sivuillaan. Hävityksen jumala käynnistyi edeltäjäänsä verrattuna hyvin hitaasti. Hieman yllätyksenä itselleni koin kiinnostavimmiksi osioiksi pommitusilmavoimien traagiset lennot ja jopa niihin liittyvät tekniset yksityiskohdat. Koneessa Teddykin näyttäytyi todellisimmillaan, muussa elämässään henkilöhahmo tuntui harhailevan jonkinlaisessa persoonattomuudessa. Kirjan henkilöistä monelta puuttui juuri tuo samaistuttava särmä. Ursulan jokainen elämä tarjosi koskettavia elämyksiä. Teddyn yksi, yhtenäisesti hahmotettava, vanhuuteen päättyvä aikajana ei tarjonnut hahmon ansaitsemaa syvyyttä. Elämä elämältä -kirjan perusteella odotin Teddyltä paljon, mutta en päässyt häneen käsiksi.

Tässä kirjassa on kaikkea, mutta jotenkin hieman pintapuolisesti. Jos kuitenkaan et ole lukenut Atkinsonin aiempaa teosta, niin tämä kirja on siitä irrallaan aivan mainio lukukokemus. Minulla vertailu söi ehdottomasti osan hyvistäkin puolista. Suosittelen silti valitsemaan näistä järkäleistä aiemman, jos 500-sivuisia kirjoja mahtuu vuoteesi vain yksi.

Ja kun olin yli 400 sivua odottanut jonkinlaista suurempaa mielenliikutusta, ärsyyntynyt osittain tylsäksikin kääntyvästä viipyilystä epäolennaisuuksissa ja kenties traagisista, mutta hieman höpsöistä elämänkuluista, saapui kirjan loppu. Yksi hienoimmista lukemistani hetkeen. Ylitse vyöryi hetkellisesti tuo toivottu liikutus.