Blogarina – kirjablogit kirjallisuuden elämyksellistäjänä

(Tämä esseemäinen kirjoitelma on osa informaatiotutkimuksen opintojani, mutta silti aiheeltaan hyvin vahvasti kirjablogimaailmaan liittyvä puheenvuoro.)

IMG_20160930_135055136_HDR
Porin ihanainen, tarinallinen kirjastoauto Turun Kirjamessuilla syksyllä 2016.

Olen kirjablogini kautta toiminut pienimuotoisessa yhteistyössä paikallisen kirjaston kanssa jo parin vuoden ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että valitsen osan kirjoittamistani kirjakatsauksista (en kutsu niitä arvioiksi, koska niitä ne suoranaisesti harvoin ovat) ja lähetän niistä sitaattikoosteen sekä linkin kirjastolle. Nämä kirjasuositukset he julkaisevat sitten omilla kirjallisuus-sivuillaan. Erilaiset kirjavinkit ja -vinkkaukset ovat nykyään vahvasti pinnalla. Näkökulmani yhdistääkin blogit ennemmin perinteisen kirjan säilymiseen kuin sen kuolemaan. Pohdin elämyksellisyyttä informaatiotyössä samalla sekä (tulevaisuuden) kirjabloggaajan että (tulevaisuuden) informaatikon näkökulmasta.

Blogien suosio ei liene kenellekään epäselvää. Mielikuvat ja informaatio, jota kirjablogien avulla lukijoille (tai katselijoille) välitetään, on tällöin myös merkittävä osa kenttää, joka muodostaa lukijoiden kirjallisuustietoisuuden. Ainakin täällä Satakunnassa myös kirjaston väki toimii aktiivisena suosittelijana. Suositukset, nostot, positiiviset arviot, ja toki myös negatiiviset kommentit, vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja lukijat kirjastosta luettavakseen valitsevat. Kirjablogeissa keskitytään yleensä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen ajankuvaa, tunnelmaa ja kielen rikkautta. Meriitteinä saattavat olla niin ikään helppolukuisuus, historiallinen tarkkuus, sivujen sopiva määrä, tyyli tai vaikkapa oikeanlainen fontti. Usein upeinta on se, että kirja osallistaa lukijan tarinaan, hän pystyy samaistumaan, ottamaan tekstistä aineksia omaan elämäänsä, suremaan, iloitsemaan ja myötäelämään tarinan henkilöiden tunteita. Kirjan lukeminen on elämys. Entä miten bloggaajat voisivat tehdä sisällön tuottamisestaan entistä elämyksellisempää, jotta kirjablogin lukeminen ei olisi ainoastaan perinteistä lukemista vaan sekä blogi itsessään että sen ”mainostama” kirjallisuus olisi entistä elämyksellisempää? Voisiko blogeissa olla jopa pelillisiä elementtejä?

Elävöitettäisiinkös blogeja?

Missä olet, BernadettePienimuotoisesti blogia on toki helppo elävöittää ja elämyksellistää erilaisin mediallisin keinoin. Kirja-arvostelua ei ole enää pakko tehdä ainoastaan kirjallisesti vaan ajatuksistaan voi tehdä myös videobloggauksen. Yksittäiset videobloggaukset eivät vielä tee blogista vlogia. Yksityisen sisällöntuottajan on mahdollista yhdistellä erilaisia medioita siten, että kokonaisuudesta tulee mahdollisimman elämyksellinen. Kirjoista on tehty elokuvia – miksei siis kirjablogiin voisi yhdistää draamallisia aineksia? Bloggaaja voi pukeutua itse (kirjan ja elokuvan) sankarittareksi tai pahikseksi ja valokuvata, tai valokuvauttaa, itsensä esimerkiksi kirjan kannen vieressä. Tai hän voi liittää blogikirjoitukseensa soundtrackin, joka heijastelee henkilökohtaista lukukokemusta, kirjan henkeä tai ajankuvaa. Soittolistan hyödyntämistä uudenlaisena kirjallisuuden oheistuotteena ovat hyödyntäneet myös kirjailijat, esimerkiksi Juha Itkonen, jonka teoksista Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset on mahdollisuus nauttia myös musiikillisesti, Spotify-listoina.

Blogarina – kirjoja yhteen kokoava tarina

Entä sitten pelillisyys? Pohtiessani kirjallisuuden, ja etenkin juuri kirjablogien elävöittämistä, mieleeni tuli ensimmäisenä sittemmin mielessäni varsin laajat mittasuhteet saanut elämyksellinen kirja- tai tarinapeli. Kutsutaan peliä tässä nimellä Blogarina. Pelin elementteinä toimisivat kirjat (tarinat), virtuaaliset tekstit (blogeissa) sekä kirjoittajat itse (bloggaajat). Peli-ideana olisi se, että jo olemassaolevat kirjat esiteltäisiin blogeissa siten, että ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä arvioita (tai analyyseja, tulkintoja tms.) tulisi lukea seuraavaksi. Vihjeet kertoisivat toisin sanoen sen, mihin kirjablogiin lukijan tulisi suunnistaa seuraavaksi saadakseen seuraamalleen tarinalle jatkoa. Tarina voisi muodostua sitaateista, henkilöhahmojen lyhyistä dialogeista tai muusta sellaisesta käsiteltävään kirjaan liittyvästä, mikä antaisi aineksia tarinalliseen jatkumoon. Vaihtoehtoja pelin toteuttamiselle on useita. Kirjabloggaajat voisivat esimerkiksi keskenään sopia, mitkä kirjat he valitsevat ja missä järjestyksessä kirjoittavat, jolloin tarinasta muodostuisi heille itselleen tietyllä tapaa ennalta-arvatta kokonaisuus. Kirjat, tarinat itsessään, muodostaisivat kollektiivisesti uudenlaisen tarinan. Kenties vielä parempi ajatus olisi se, että kukin kirjabloggaaja voisi valita vuorollaan minkä tahansa teoksen ja sitoa sen osaksi meneillään olevaa tarinaa. Näin myös bloggaajat itse saisivat elää jännityksessä ja tulevan odotuksessa.

Mitä hyötyä tällaisesta pelillisyydestä sitten olisi niille teoksille, joita tarinan matkalla käsitellään? Jokainen tarina avautuisi osana uutta kokonaisuutta, mutta lukijan mielenkiinto voisi missä tahansa vaiheessa herätä minkä tahansa osan suhteen. Kirjablogeissa toki mainittaisiin tärkeät tiedot käytetystä kirjallisuudesta, voisipa ennen tarinallisuutta olla vaikka ihan lyhyt kirjaesittelykin. Arvoituksellisuus olisi silti ehkä paras säilyttää. Blogarinan tarkoituksena ei olisi hyllyttää olemassaolevaa kirjallisuutta vaan tuoda siihen uusia elementtejä, antaa sille uudenlaiset siivet.

Kiireellisen ihmisen mahdollisuus nähdä maailma tarinoina

Maailmassa, jossa nyt elämme, jossa kiire ja vaihtoehtoiset vapaa-ajankäyttötavat kilpailevat ihmisten huomiosta ja ajasta, lyhyet tekstit vetoavat usein lukijoihin pitkiä enemmän. Lehden selailu on helpompaa kuin 500-sivuisen kirjan aloittaminen (tai etenkin kirjan raahaaminen mukana vaikka matkalla). Pelillisyys sen sijaan on pinnalla. Se innostaa kaiken ikäisiä, mutta etenkin nuoria, tarttumaan myös kulttuuriin, josta he eivät muuten välttämättä olisi niin kiinnostuneita. Pokemon Go sai nuoret lähtemään ulos. Pelitapahtumat saavat nuoret menemään kirjastoon, joka ehkä nimensäkin puolesta on nuorten mielestä jo hieman vanhanaikainen instituutio. Miksei siis nuortenkirjamainen, vaikka jännittäväkin, mutta ehdottomasti uusi ja tuore, pelin muotoon luotu tarinallisuus saisi nuoria tarttumaan kirjallisuuteen nykyistä useammin?

Satakunnan kirjastoissa pelillisyys, elämyksellisyys ja sosiaalisen median välineet on otettu erittäin hyvin käyttöön. Kirjastossa käydessäni katselen usein ilolla sitä, että aulassa vastaan tulee monen ikäistä väkeä. Lapset on vielä suhteellisen helppo houkutella kirjastoon konkreettisten tarinoiden avulla. Satutunnit ja -tuokiot vetävät tiloihin pientä väkeä vanhempineen. Nuoret, ja mikseivät myös aikuiset, taas vaativat nykyään enemmän. Pelkkä paperikantinen kirja, jonka sisällä on uusia maailmoja, ei enää välttämättä riitä. Muodikkaampaa ja nopeampaa on klikkailla hiirellä uusia välilehtiä auki, lukea pätkä sitä, toinen tätä ja jatkaa sitten jonkin muun asian tekemistä. Nykyajan ja etenkin tulevaisuuden informaatikon tulee tietää tämä. Jokaisessa lapsessa piilee, kirjaston kannalta, alkavan ”ongelmatapauksen” siemen. Elämyksellisyyden tuominen perinteisiin kirjastopalveluihin on erittäin tärkeää.

Kirjabloggaajan tarinataivaat

Miten tarinalliset tai muuten elävöitetyt kirjablogikirjoitukset sitten valjastetaan kirjastojen, informaatioalan, käyttöön? Voin aloittaa vaikka itse, jos bloggaajakollegani lähtevät mukaan. Kirjoittakaamme tarina, jonka osaset eivät ole meidän kirjoittamiamme, mutta jotka kokonaisuudessaan muodostavat jotain uutta. Ja tarjotkaamme sitä sitten kirjastojen käyttöön, osaksi niiden tarjoamia verkkosisältöjä. Kirjaston väki voi sitten suositella teemahyllyillä kirjoja, jotka kuuluvat esimerkiksi nuorille suunnattuun tarinaan ”viiltävää” tai aikuisille suunnattuun tarinaan ”kerran kesäkuussa”. Tarinat voivat olla myös teemallisia ja liittyä esimerkiksi jouluun, kevääseen, juhlaan tai surunkäsittelyyn. Kuulun Facebookissa kirjabloggaajien yhteisöön, ja joulukuussa kyseisellä väellä on tapana laatia oma joulukalenteri. Halukkaat 24 bloggaajaa kirjoittavat kukin valitsemansa adventtiluukun sisälle kätkeytyvän tarinan, kirjaesittelyn tai muun vastaavan omaan blogiinsa. Samalla he ”mainostavat” myös tulevia ja menneitä luukkuja, eli kollegoidensa blogeja. Blogarina, jonka blogit voisivat keskenään luoda, toimisi siis sekä kirjallisuuden itsensä, sitä tarjoavien kirjastojen että kirjabloggaajien tuotosten leikkisänä mainostajana.

Tie, jonka löytää vain kun rakastaa

9789513187842_frontcover_final
Kuva: Tammi

On olemassa tie. Sellainen, jota pitkin me kaikki kuljemme, vierekkäin, vaikka emme sitä tiedä. Tie on nimeltään oikea tie. Jokainen kulkee tätä tietä jonkin aikaa, mutta saattaa poiketa väärästä haarasta oikealle, jossa kasvaa piikikäs ohdakkeisto, tai vasemmalle, jossa pilkottaa houkutteleva karkkiviidakko. Jokin intohimo tai pakko, joka etäännyttää kaikesta siitä, mikä voisi olla tärkeintä.

Ja henkilökohtaisen historian käänteet jäävät paperille vain saavutuksina. Kukaan ei tiedä.

 

 

Asley selittää, että on mahdotonta elää vaarattomasti. Vaara on aina läsnä, elämä voi mennä hukkaan, vuosikymmenet valuvat tyhjiin kirjoituspöydän ääressä, sitten kuolee sairaalasängyssä yksin ja viheliäisenä. Typerykset kääntävät kasvonsa pois vaaroista ja kuvittelevat olevansa turvassa, mutta toiset pyrkivät elinvoiman lähteelle.

– ”Ja missähän”, Imogen pohtii, ”se mahtaa olla”?

Asley napauttaa savukettaan tuhkakupin reunaan.

-”En osaa sanoa. Jokaisella miehellä on omansa.”

-”Tai naisella. Mutta mikä se on sinulle?”

Nuoret vapaasieluiset kohtaavat 1910-luvun Lontoossa, sodan ulistessa etäältä. Rakkaus leimahtaa hetkisessä. Yhteiskunnan ja kunnian rajoitteet riistävät heiltä nopeasti yhteisen orastavan onnen. Sota vie kohtalokkaisiin valintoihin, eristäytymiseen, yksinäisyyteen, pettymykseen. Taisteluhaudat vaihtuvat rauhan saavuttua tutkimusretkiksi petollisille vuorille, mutta kamppailu muistojen kanssa on sama.

Nykypäivässä amerikkalainen Tristan saa tietää mahdollisesti häntä koskettavasta perinnöstä. Omaisuus on karkaamassa käsistä, kun menneisyyden tarinoiden säikeitä ei ole punottu yhteen. Arvailujen ja intuitionsa varassa Tristan matkaa ympäri Eurooppaa selvittämässä sukujuuriaan. Lopulta hän tekee matkaa pääasiassa omaan sisimpäänsä, jonka arvoitukset saattavat ollakin merkittävimpiä.

Justin Gon Katoava aika (Tammi, 2015) on ennen kaikkea kertomus unelmista, jotka voivat täyttyä monella eri tavalla. Päättymättömästä kaipuusta jonnekin, mitä ei ole vielä saavuttanut. Uhkarohkeudesta, joka katkoo siteitä. Rakkaudesta, joka kestää katoavaakin aikaa. Joka on jäänyt leijailemaan reunoista palaneille kirjelehtisille, joka tuoksuu aamu-usvassa ja hiljaisten kirkkomaiden öisessä tunnelmassa.

Ilman toistakin ihminen voi toiselle kuulua. Vuoren laella saattaa nähdä jäätyneen kuvajaisen entisestä rakastetusta. Tutulta näyttävät kaikenlaiset selät, helmat, kuulostavat kaikenlaiset huokaukset. Ehkä menneisyyttä ei ole tarkoitettu löydettäväksi.

On olemassa tie. Jolla tiesulut, päättyvät haarat ja kiertotiet muuttavat suunnitellun matkan suuntaa. Tehden matkasta eri tavalla oikean.

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/

Tarina intohimosta musiikkiin ja rakkaudesta naiseen

9789511295808
Kuva: Otava

Nuoruus. Sitä voi syyttää kaikesta ja kuitenkaan ei mistään.

Tämänkin olen kirjoittanut mustakantiseen vihkoon: ”Ihmiset, jotka tapaavat toisensa teineinä, eivät ikinä saa tietää totuutta toisistaan.”

He voisivat rakastaa  toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, he saattaisivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti, he todella voisivat olla täydellisin pari jota maa päällään kantaa, mutta tätä he eivät koskaan saa tietää, sillä he ovat kohdanneet väärään aikaan.

Vanhemmuus. Kun annat pikkusormen, viekö se lopulta koko käden? Kumman, kuinka halvaannuttavasti, miten lopullisesti?

Kerran kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu kerran toisensa jälkeen.

Kaikki  tapahtuu vain kerran, tietenkin tapahtuu, ja mikä se oli joka sai kaiken vaikuttamaan ikuiselta, sekö että koivut yhä uudestaan puhkesivat nupulle ja syreenit kukkivat, että pensaat niin luotettavasti täyttyivät marjoista ja vaahteranlehdet haravoitiin kasaan, että lumi toisensa jälkeen satoi maahan ja suli puroiksi. Purot kuopivat soraan urat, uria pitkin vesi pakeni tontilta, puukalikasta Suvi teki maailman pienimmän veneen ja laski sen matkaan, tämä tapahtui kerran.

Kerran.

Yhden ainoan kerran.

Ensin ollaan nuoria, haavoittuvalla tavalla vahvoja. Kuunnellaan yhdessä levyt, aloitetaan yhdessä unelmat, joita jatkaa toinen ja jotka toinen romuttaa. Ei ehkä lopullisesti, mutta liian pitkäksi aikaa. Intohimo musiikkiin ja rakkaus naiseen.

Toisaalla eletään tavallista elämää, toivotaan tavallista elämää myös tyttärelle. Että pärjäisi, että elämä kantaisi, kohtelisi hyvin. Että perhe olisi perhe sittenkin, kun silmissä on rajaukset ja rajana taivas. Rakkaus naiseen.

Juha Itkonen tuo nuoruuden ja vahvat toiveet, särkyneet pilvet ja huolen, pelon, kykenemättömyyden tyttären ja muinaisen rakastetun jatkaessa pois kauas. Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) aloittaa tarinan, jota Itkonen ei voikaan lopettaa. Palatkaa perhoset (Otava 2016) jatkaa luomiensa hahmojen elämää luontevasti, kuin kymmenen vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. Maailmanluokan musiikkitähdeksi kiitäneen Suvin äiti Leena ja romutettu rakastaja Antti ovat kasvaneet, ikääntyneet, ottaneet elämästään hiukan erilaisen otteen. Silti heidän sielunsa ovat samat. Heidän halunsa, toiveensa, onnettomuutensa samankaltaisia. Ja kummallekin ominaiset ilmaisutavat ovat säilyneet. Nyt heidän vain pitäisi oppia elämään uudestaan, jättää vihdoin menneisyys taakseen. Tarttua kiinni siitä, mikä on totta. Mutta mikä totta sitten lopulta onkaan?

Tällaista se on, olla äiti. Ei lapsen äiti enää vain aikuisen ihmisen. Tällaista se on Suvi, jonain päivänä koet tämän itse, haluaisin vain kertoa sinulle millaista se on.

Kuinka säilyttää yhteys aikuiseen tyttäreen. Miten jatkaa elämää kaiken nakertaneen, kaiken antaneen rakkauden jälkeen. Nämä kantavat teemat, läpi kahden upean teoksen. Suvin hahmo rakentuu hienosti häntä rakastavien kautta. Juha Itkonen saa minut itkemään ja miettimään elämän syvyyttä, hetkellisyyttä, toisaalla rajattomuutta, joka suuntaan johtavia mahdollisuuksia, joiden valinta ei ole sattumanvaraista. Itkonen totesi syksyllä, Turun Kirjamessujen lukupiirissä, että oli aivan erilaista kirjoittaa vanhemmuudesta toisessa kirjassa, tultuaan itse isäksi. Antin hahmo taas ikääntyy yhdessä Itkosen kanssa, vaikkakaan ei yhtäläisin kohtaloin. Mutta on uskomatonta kuinka hyvin tämä mieskirjailija pääsee myös naishahmojensa ihon alle. Ehdottomasti suosittelen lukemaan nämä kirjat peräkkäin. Ainakin lukemaan ne.

Nämä kirjat ovat myös ylistystä musiikille, jossa on sävel ja sanat. Todelliselle taituruudelle, menneiden vuosikymmenten merkityksenannoille ja soinnuille. Kummastakin teoksesta löytyy sen nimellä laadittu Spotify-soittolista, jonka sävelet täydentävät lukukokemusta.

 

Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.