Juuri tässä onnenmaa

Matkoilta palataan, niiltä palataan mutkitellen lähtöpisteeseen, ei ikinä samanlaisena. Matkoille lähdetään kysymyksen kanssa, ja se joka ei halua kysyä, ei lähde minnekään vaan jää kotoisiin nurkkiinsa. Kysyminen on riski. Vastaus voi olla epämukava.
Kun matkalta palataan, on vastaus valmiina. Tai sitten koko kysymys on unohtunut, ja sekin on vastaus.

 

9789510412954_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Näinä päivinä teen aivan uudenlaista matkaa itseeni. Aika muhkurainen matka, täynnä mullistuksia ja taantumia, mutta myös vapauttavaa valaistumista ja kaiken ylittävää rakkautta. Luin aivan sattumalta kirjan, joka sopi elämäntilanteeseeni kuin porkkana lumiukon naamatauluun.

Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa (WSOY 2015) liikkuu kehyskertomuksena kahdessa ajassa: Nuoren naisen äitiyteen opettelussa ja hänen aikuistuneen poikansa aviokriisihaparoinnissa. Kumpikin etsii sekä omaa paikkaansa vanhempana ja puolisona (tai rakastettuna) että yhteyttä omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa. Ovatko ne pelkästään muiden asettamia vaateita ja tarpeita, ristiriitoja sielussa ja sydämessä? On sekä haluja että velvollisuuksia, ja niiden välissä hauen kitana ammottava suomuinen kuilu.

Keskenään ristiriidassa olevat halut ovat onnen este. Lapset synnyttävät vuoren ristiriitaisia haluja. Otto haluaa rauhoittua lukemaan ja hän haluaa pelata jalkapalloa Valon kanssa. Ottoa haluaa omistautua työlleen ja antaa pojalle kaikkensa. Otto haluaa olla menestyvä psykologi ja täydellinen isä, ne kaksi pyrkimystä ovat ristiriidassa keskenään, koska hänen työnsä ei ole työtä, johon lapsen voi ottaa mukaan. Se on työtä, jossa istutaan tuntitolkulla vastaanotoilla kuuntelemassa kaikkia muita ihmisiä paitsi omaa lasta.

Elämää opetteleva lapsi on vielä selvemmin hämmentynyt tutkija kuin uuden elämäntilanteen heittelemä aikuinen. Lapsen uteliaisuus on puhdasta, suru spontaania ja syvää, ilo hersyvää ja pitelemätöntä. Aikuisilta poisopetettuja ominaisuuksia. Uusien taitojen opettelu herättää öisinkin (myös äidin, toim. huom.), sillä päivän tunnit eivät riitä mullistusten käsittelyyn. Myös minun poikani, kuten kirjan Valo, haluaa aina vain enemmän, ja ilmaisee sen voimakkaasti.

Kun Valo syntyi, hän oli heti voimakas ja herkkä lapsi, ei ollut toeta syntymänsä järkytyksestä pitkään aikaan, rauhoittui vain Eloisan sylissä ja rinnalla. Valoon oli kirjoitettu alusta asti kaikki se, mitä hänestä voisi tulla. Kaikki se musta pelko ja kauhu. Ja mahdollisuuksien kimppu, hillitön hakeutuminen liikkeelle, pystyyn, eteenpäin. Otto ihmetteli muiden vauvoja, jotka makailivat rauhassa lattialla äitiyspakkauksen täkin päällä. Valo ähki, huitoi käsillään, pyrki eteenpäin, lähti ryömimään, pinnisteli yhdeksänkuisena jaloilleen, halusi aina enemmän.

Joinain päivinä niin tiedostaa elävänsä, päiviensä kuluvan kaupassakäynneissä ja vessanpesuissa, marketissa valitsemassa vessanpesuainetta, wc-ankka vai kukkanen, pestessä lakanoita ja sujahtaessa puhtaisiin. Välillä päivä vain kuluvat ilman, että sitä tulee ajatelleeksi, ajelehtii vain ajan virrassa kuin laulun tonttu. Katselee toki, mutta näkeekö. Näkee unia, joiden jälkeen havahtuu hetkeksi – onneksi olen tässä, onneksi tämä on minun elämäni, rakkaat vierellä nyt.

Kirjan tarinalla ei ole oikeastaan minkäänlaista ratkaisevaa päätöstä. Henkilöt pohtivat paljon sitä, mitä onni ylipäätään on, tieteellisesti, subjektiivisesti, historian havinassa tai juuri tässä ja nyt. Sitä kaukana jossain siintävää onnenmaata ei tavoita kukaan. Kaikki jää keskeneräiseksi. Niinhän se on elämässä usein, me kaikki olemme keskeneräisiä ja tunteemme, ajatuksemme ja toimemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Valmius on illuusio, hetki, huominen tuo mukanaan uudet ilot, surut ja mahdollisuudet. Mutta tämä kaunis ja upeasti kirjoitettu tarina sanoitti kokemusta, joka on minulle vielä uusi. Äitiyden matkaa, joka on vasta alussa. Liikuttuneena luin tekstiä, jonka monet kohdat olivat kuin omasta kynästäni. Osuvimpaan sitaattiin lopetan tämän kirjoitukseni.

Kukaan ei tiedä ennalta, miltä tuntuu, kun sydän jakautuu moneen osaan.

Mainokset

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 16: Isän ja pojan kirjalliset seikkailut

24131220_10214730248278448_6843425397179000826_n.jpg

Nökömies, Taffelsson, Pähkinäpää, Pupunen. Rakkaalla on monta rakasta nimeä.

Kirjablogini on elänyt hiljaisia aikoja. Syy siihen makoilee tällä kirjoitushetkellä päiväunillaan parvekkeella. Poikamme, tänään 4 kuukautta ja 1 päivä, on jo nyt kiinnostunut kirjallisuudesta. Kirjat tietysti yritetään pääasiassa laittaa suuhun, mutta on hän jo jokellellutkin värikkäille kuville. Viisailla mustikkasilmillään hän tutkii maailmaa, katselee. Pienillä korvillaan hän tarkkaavaisesti kuuntelee. Hymypoikamme, tuleva kirjaston suurkuluttaja, toivon.

Aarrekirjasto osallistuu toista kertaa kirjabloggaajien joulukalenteriin. Eilisen luukusta vastasi Kirjaluotsi-blogi, 17. luukku taas aukeaa Tonttujoukon huomioita -blogissa. Tämä kalenteriluukku avaa kahden uudehkon lastenkirjan kannet. Toisen näistä saimme lahjaksi, toisen ostin itse ensimmäiseksi isänpäivälahjaksi miehelleni. Kumpikin kirja käsittelee isän ja lapsen suhdetta. Mieheni on joka hetki minulle supermies, pojalleen superisä, uskomaton tukipilarimme ja yövalvomisista väsyneen mieleni hoitaja. Hän on myös lukenut pojalle huomattavasti ahkerammin kuin minä, joka tuskailen pyykkivuoren ja kerääntyvien lika-astioiden kanssa. Siis niiden vähemmän tärkeiden asioiden parissa, ymmärrän. Nämä kirjat ja tämä kirjoitus onkin kunnianosoitus ja virtuaalinen halaus lapsemme kirjallista hahmotuskykyä tukevalle ja hoivaavalle miehelleni.

Kyynelkanavat avaava lukukokemus

 -Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona, sanoi Iso.

9789511309994
Kuva: Otava

Tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokas, Ninka Reittun Sinä olet superrakas (Otava, 2017) käsittelee erinomaisen taidokkaasti pienen lapsen tarvetta ymmärtää rakkauden rajattomuutta. Kiellot, vihastumiset, kiire, leikkien loppuminen, maailmaan astuminen, virheet, mitkään vastoinkäymiset eivät surkastuta vanhemman rakkautta lapseen. Rakkaus ei ole pelkkää sormien läpi katsomista, se on myös rajoja ja sääntöjä, joiden kautta rakkaus nimenomaan välillä toteuttaa itseään. Pelkistetyssä, mutta suloisessa kuvituksessa viiksekäs Iso seikkailee Pienen kanssa kukkakedoilla, liihottelee viitassaan taivaalla ja istuskelee kahvipöydässä. Iso vastailee kysymyksiin, jollaisia jokainen lapsi varmasti kasvaessaan pyörittelee maailmaa hämmästelevässä mielessään. Keneen voin turvata, kun tuntuu pahalta? Rakastatteko minua silti, vaikka en ole täydellinen? Arkiset asiat on ihanasti sujauteltu supersankarien lennokkaaseen maailmaan. Kirja ottaa kuin ohimennen kantaa myös nykyiseen käytäntöön (johon itsekin syyllistyn, yhtään muita viattomammaksi en itseäni väitä) näpytellä älypuhelinta lapsen katsellessa suurilla silmillään vieressä, nykiessä hihasta leikkimään. Lapsuus on vain ohikiitävä hetki, emme saa sitä takaisin, emmekä myöskään saa sitä tallennettua puhelimeen videoina tai kuvina. Miten sen muistaisinkaan itse näissä ihanissa, mutta välillä raskailtakin tuntuvissa päivissä.

Leikkisyyttä iloisissa väreissä

Isä, katso! Hei hurraa” Nokin reiän puuhun. Mahtavaa!

9789522885135
Kuva: Lasten Keskus

Huomattavasti vähemmän syvällistä, mutta yhtä lailla hurmaavaa luettavaa ja katseltavaa on Lucy Cousinsin Nok nok nok (Lasten Keskus, 2016; alkuteos: Peck peck peck, Walker Books Ltd, 2013). Värikkäillä sivuilla tikkaisä ohjeistaa poikaansa harjoittelemaan nokkimiskykyään. Seurauksena on se, että jonkun poloisen koko esineistö on täynnä nokanreikiä. Tarina ei kerro kenen talossa tikanpoika vierailee, mutta kirjan sivut ovat täynnä herttaisia, pikkusormenpäätä pienempiä nokkaisuja. Kirjan värikkyys on herättänyt nelikuisessamme suurta ihastusta. Silmät suurina hän tuijottaa kirjan sivuja. Oikea hittituote siis! Ja tässäkin tarinassa piilee sama sanoma – vaikka tikanpoika testailee taitojaan kodin ulkopuolella, niin illaksi hän palaa suukoteltavaksi isän turvalliseen huomaan.

Luemme tietysti lapsellemme myös esimerkiksi Pupu Tupunaa, joka itselleni on lapsuudesta tuttu ja yhä rakas kirjasarja (kts. kuva). Luin hiljattain, että vanhempien pitäisi ymmärtää lukea jälkikasvulleen tuoreita kirjoja – ei siis vain niitä, joista me jo aikuisuuteen yltäneet olemme itse lapsena pitäneet. Miksi rajoittaa lukemista ja luetun kuulemista näin? En aivan ymmärrä. Mutta omasta lapsuudestani en muista yhtään isä-lapsi-suhdetta käsittelevää lastenkirjaa, joten näille uusille ihanuuksille on kyllä loruhetkissämme käyttöä.

25434134_10155153053603499_668041944_o
Tärähtänyt kuva ilmaisee osuvasti tämänhetkisen arkemme turvallista tärähtäneisyyttä.

Pienokaiset ovat toisina hetkinä herkkiä, maailmaa tutkivia lintusia, toisina rohkeita supermiehiä ja -naisia. Joka päivä he kuitenkin tarvitsevat syliä, turvaa, vastauksia, huomiota ja tarinahetkiä. Tämän kirjoituksen myötä toivotan onnellista joulua erityisesti kaikille pienokaisille ja heidän tärkeää työtä tekeville vanhemmilleen. Siivotkaa ja haalikaa lahjoja vähemmän, lukekaa lapsillenne myös jouluna enemmän.

Haavemaata ei pölystä loihdita – Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, Kirjojen Suomi

 

kirjablogit_vaaka

Osallistun kirjablogistina Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanilla. Hankkeen tavoitteena on tutkia sitä, millainen kuva satavuotiaasta Suomesta välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta. Tarkoituksena on myös tarkastella sitä, kuinka maamme on sadan vuoden aikana muuttunut – vai onko?

Tehtaan varjossa
Kuva: Kirjasampo

Niin, saat ehkä kokea, että elämä ei ole runo, se on vain kokoelma velvollisuuksia. Omaksi onneksesi voisit niitä ajatella.

Nimet sivuilla ovat sellaisia, jotka ovat nykyäänkin muotia. Eliisa, Samuel, Eemil, Elsa. Ihmiset sen sijaan ovat kovin erilaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.

Sisällissodan punaiset olot sairastuttavat ja lopulta tappavat työläisperheen isän. Vanhimman pojan, Samuelin, tehtäväksi ja kunnia-asiaksikin jää huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Tehdas tarjoaa mahdollisuuden, mutta myös elämää näivettävän, jokapäiväisen ja ankean miljöön.

Lohtuna ovat nuoruuden vimma ja rakkaudet, joiksi haavekuvat eivät uskalla muuttua.

Hän tuntee jo sanan rakkaus, hän on lukenut siitä ja uneksinutkin siitä. Mutta tätä se ei ole, se on palvontaa, se on sitä, millä rakastetaan enkeleitä.

Ystävyydestä ja rakkaudesta

Ystävät löytyvät naapureiden pojista, jotka hekin Samuelin lailla pakenevat elämäänsä kirjojen maailmoihin. Hekin uneksivat hyvin vaatimattomista ihmeistä, oman todellisuuden rajojen venyttämisestä, vieraista paikoista, toisenlaisista aamuista. Kokeilevat humaltumisen antamaa unohdusta, jota teoksessa vuoroin ylistetään, vuoroin kortinpeluun ohella paheksutaan.

Tänä iltana he valitsevat palokunnantalon. Mutta ottavatko he myöskin ryypyn, siitä kannattaa keskustella. Tosin maassa on kieltolaki, mutta kuka siitä välittää? Ilman ryyppyä sen sijaan näyttää olevan vaikea pujahtaa tämän elämän läpi. Se on myöskin eräs ovi elämään. Ja mitä kaikkea se saattaakaan tarjota nuoruuden heräävälle elämäntuskalle. Mehän elämme täällä vain aikamme, elämme puutteessa ja kurjuudessa, työn- ja ruoanhankinnan orjuudessa, vääryyden ja sorron keskellä, ja elämä ei suinkaan kestä ikuisesti, päinvastoin se näyttää kuluvan liiankin nopeasti. Miksi emme siis kerrankin iloitsisi?

Teos onkin parhaimmillaan kuvatessaan ystävyyttä sekä sen menettämisen pelon, ja sittemmin pelkojen toteutumisen, tuomaa onttoutta. Poikien välinen ystävyys kuvataan pyhempänä kuin sukupuolten välinen rakkaus. Ystävyyden menettäminen on aivan toista kuin (merkityksettömien) rakkaussuhteiden harmaisiin aamuihin väljähtäminen. Yksi lähtee Amerikkaan ja toinen ajautuu huonoille teille. Jäljelle jää vain Samuel ja Samuelin rinnalle Elsa, jonka heikkous tätä alati ahdistaa.

Elsan ruumis värisee hänen sylissään, se on yhtä avuton kuin perhosen ruumis olisi, jos se olisi tuossa hänen tilallaan (huom, tämä ärsyttää Samuelia). Elsan elämä kestää ehkä vähän kauemmin, kaikki tapahtuu hänessä vähän hitaammin, hän saa kokea enemmän iloa, mutta myöskin enemmän kärsimyksiä. Muuta eroa ei heissä ole.

Teoksen lämminhenkisin side on lopulta Samuelin suhde äitiinsä, vaikka poika ja äiti jäävät lopultakin vieraaksi toisilleen. Heidän tehtävänsä on vain astella toisen elämänkuohujen tai arkisten askareiden läpi, piipahtaa niissä kuin varkain. Äidin kautta kirjaan löytävät tiensä myös sen lämminhenkisimmät kohtaukset, kuten naapurin leskirouvan syntymäpäivien kuvaus.

Hyvät ystävät, hän sanoo, – en tiedä, tuliko tämä kahvi nyt oikein hyvää, mutta tehkää niin hyvin ja maistakaa. Kahvipannu hiukan tärisee hänen käsissään. – Ja maistakaa myöskin pullaa, ilman pullaa te ette saa juoda kahvia… Lapset myöskin ovat ansainneet osansa, jokaiselle on täällä omat kuppinsa. – Kiitos, kiitos, sanovat vaimot, lapset ovat hiljaa kuin kirkossa. Saattaa hyvin kuvitella, että joku on nyt täyttänyt kuusikymmentä vuotta.

Köyhät lesket lapsineen hakevat turvaa toisistaan, hyväksyvät luonnollisesti toisensa. Sairaudet nujertavat tasaantuneemman elämän myötä haurastuneet herkänvahvat naiset, joiden ei enää tarvitse joka hetki taistella. Kahvittelukohtaus muistuttaa kirjoitustyyliltään lastenkirjatekstistä, vanhojen aapisten lapsekkaasta, mutta hurmaavasta kielestä. Kesäpäivistä mummun mökillä, jossa lueskelin kuluneita ja päälleväritettyjä menneiden vuosikymmenten koulukirjoja.

aarrekirjasto-ja-tehtaan-varjossa.jpg

Elämästä ja olemisesta

Kirjoissa käytetty tyyli on tietysti osa aikaansa, mutta Tehtaan varjossa -teoksessa on monenlaisia kuvailutapoja. Siinä liikutaan pohdiskelevuudesta hyvin syvälle filosofointiin ja kepeästä arjen kuvauksesta tehdaskuvausten raskaaseen synkkyyteen.

Elämä on kuin filmi, joka pysäytetään väärissä kohdissa ja jonka kelausta kiihdytetään onnen hetkellä. Ja ihminen elämän tyrskyissä riepoteltava nukke.

Mutta elämä menee alati eteenpäin. Se ei pysähdy hetkeksikään miettimään, miten jonkun Samuelin asiat olisi järjestettävä, että tämä tuntisi olonsa hyväksi täällä maailmassa. Pääasia on, että tuo Samuelkin kulkee mukana, kulkekoon miten kulkee.

[…]

Niinkö vähän sitten onkin ihminen? Elämä näyttää olevan täynnä kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä. Samuelin on nyt katsottava niitä kasvoista kasvoihin, melkein joka päivä hän keksii uuden kysymyksen, mutta ei yhtään vastausta.

Ajankuvan, sisällissodan jälkivuosien ja -vuosikymmenten, lisäksi teksti ja aihevalinnat henkivät selvästi kirjoitusaikaansa, 1930-lukua. Tyyli on kyseenalaistava. Miten eroavat tehdastyöläiset murheille vähemmän alttiista rikkaammasta väestöstä, jonka elämänsisältö on muutakin kuin työtä ja sunnuntain ohilipuvia lepohetkiä? Millainen maailmankuva suomalaisen mielenmaisemassa liikkuu?

Onko Jumalaa? Poikien keskusteluissa jumaluus leimataan sellaiseksi voimaksi, joka ei jätä sijaa kysymyksille, kyseenalaistuksille, ihmettelylle ja elämänpohdinnoille. Jumala olemassaolollaan nimittäin itsessään selittäisi kaiken.

Onko moraalia, onko tasa-arvoa olemassakaan? Samuelin serkun Pekka Valveen esittämä poliittinen ja yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu osittain irralliselta, vaikka sisällissodan jälkimainingeissa tasa-arvon puuttuminen onkin luonnollinen teema. Samuelin hahmon elämää koskettavat kuitenkin paljon enemmän monet muut tekijät. Isän epäreilun kuoleman varjo toki lankeaa hänen katkeavaan lapsuuteensa ja sitä myötä ehkä kaikkeen, koko elämään. Apaattinen suru heijastuu Samuelin elämänvalintoihin, onpa hän seuraavassa sitten lukijan mielestä oikeamielinen vai menneeseen jähmettynyt:

Hänelle tuottaa salaista tyydytystä ajatus, että hänen on todellakin onnistunut elää nämä vuodet tekemättä mitään aineellisten etujensa turvaamiseksi. Se erottaa hänet ratkaisevasti kaikista muista ihmisistä. Tosin hän ei enää uskalla sanoa, että olisi yrittänyt kasvattaa itsestään ihmistä (mm. lukemalla kirjoja, huom), mutta hän voi kuitenkin tyydytyksekseen todeta, ettei ole yhtynyt tuohon hirvittävään kilpajuoksuun ”hyvinvoinnin” perässä.

Teoksessa vallitseva nuoruuden melankolia ja turhautuneisuus heijastavat kenties laaja-alaisempaa surua yhteiskunnan epäkohtien edessä. Sellaisten epäkohtien, jotka ovat läsnä myös kirjoitusvuoden 1932 todellisuudessa, ja tietyssä mielessä vieläkin.

Millainen huone? Täällä muuttuu ihmisen tragiikka yht’äkkiä alaluokkalaisen, työnorjan, köyhyyden tragiikaksi. Millainen huone? Sukkia kuivumassa hella täynnä, työvaatteita myttyihin käärittyinä joka nurkassa, ilmassa ahdistava hien haju. Tuolla nukkuvat veljet kietoutuneina toisiinsa, ähkien, raskaasti hengittäen. He ovat kasvaneet jo suuremmiksi kuin heidän sänkynsä on sallinut. Tuossa nukkuvat äiti ja sisar, peitto on valunut syrjään heidän yltään. Äidin kuihtuneet hiukset leviävät tyynylle kuin kimppu kuolleita jouhia. Kaulasuonet pingoittuvat korkealle esiin ryppyisestä kaulasta, likaisen paidan raosta näkyy osa kuihtunutta rintaa.

Samuel riisuutuu, hän on taas yksin. Pöydällä on kirja, tieteellinen kirja, tässä huoneessa ei ole tilaa unelmille. Elämä ei ole enää metafyysillinen, vaan sosiaalinen ongelma: kuinka hän jaksaa aamulla nousta työhön.

Ihmiset ovat kovin samanlaisia, maisemat, päivärytmit, toimeentulon takkuisuus ja raskaat murheet.


Tehtaan varjossa on ilmestynyt WSOY:n kustantamana vuonna 1932.

Kesäyö meitä ympäröi

koivulehto-kansi
Kuva: Kustantamo Helmivyö

Teini-ikäisenä minulle tuli erilaisia nuortenlehtiä. En nyt ole aivan varma oliko muistelemani lehti Mix vai jokin muu 90-luvun kotimainen lehti, mutta eräässä numerossa oli kauhunovellikilpailun voittajistoa. Näin myöhemminkin ajatellen tarinat olivat ihan päteviä, teini-ikäisten ”ystäviensä” murhaamiksi joutuneita nuoria ja poltergeist-tyyppistä kauhuilua, kun kerran niitä vieläkin muistelen.

Porin tapahtumaviikon tohinoissa heinäkuussa sain luettavakseni kolmentoista suomalaisen kirjailijan yhteistuotoksena syntyneen novellikokoelman Koivulehto – Valon ja varjon tarinoita (Helmivyö 2017, toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen). Hyvin monenlaisia kertojanääniä kaikuva teos toi mieleeni varhaisemman nuoruuteni pitkään jatkuneet kesäyöt, kutkuttavat pimeänpelot, omalla pihamaalla telttailun – ja juuri nuo teinilehden novellit. Päivitetympi ja aikuismaisempi versiohan tämä kirja on, mutta vastaavanlaista pikkukauhuista ja kutkuttavaa oloa tunsin Koivulehdon äärellä.

Novellikokoelman kirjoittajat ovat kuka mitäkin: lastenkirjailijoita, dekkaristeja, sanoittajia, sanataiteilijoita. He ovat lähtöisin eri puolelta Suomea, ja novelleissa kuuluvatkin erilaisten ympäristöjen sävyt. Ollaan kaupungissa, maalla, järven rannalla ja metsissä. Vesi elementtinä kuuluu tietysti olennaisesti suomalaisuuteen ja varsinkin suomalaiseen kesänviettoon. Keskikesän juhlinnassa järven- ja merenrantamökit ovat usein pääroolissa. Mökeille kokoonnutaan kaveriporukoissa tai satunnaisessa seurueessa, miksei yksinäänkin tekemään kesäisiä puhteita ja nauttimaan luonnonrauhasta. Koivulehdossa yllättävät kohtaamiset näissä oloissa eivät rajoitu juhannuksen viettoon tunkeutuneisiin yllätysvieraisiin tai öisessä kuusikossa kuuluviin huhuiluihin. Kaikenlaista epämääräistä ja vaarallista voi liikuskella metsissä ja vesissä. Tai tutusta ja turvallisesta vaimosta tai miehestä voi tullakin verenhimoinen kostaja. Saunan lämmöstä siirrytään novelleissa nopeastikin kalmankylmyyteen, vaikka aavistus loppua kohti tiivistyvästä uhasta alkaa usein jo novellin ensisivuilta. Eikö suvenkin ihanuuteen kuulu aina ripaus synkkyyttä, pimeyksiä valoisien mökkipolkujen reunoilla?

Karoliina Suoniemen eteerinen kauhu on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Harri V. Hietikon kylmäverinen realismi. Arttu Tuomisen kauhukuva on trillerimäisen taitava, Rake Tähtisellä taas vastassa on mielen järkkyessä näyttäytyvä virnistelevä naishahmo. Jasu Rinneoja ja Juha Jyrkäs maalaavat kauhumaisemansa loitsuja lateleviin noitanaisiin ja uskonnolliseen kulttiin. Sana Mustosen ja Jaana Lehtiön novelleissa poljetun naisen mitta on tullut juhannuksena täyteen. Mielenkylmyys on arkisen kauhistuttavaa. Tai välinpitämättömyys, kuten Henry Ahon novellin sietämättömään vaimoonsa kyllästyneen miehen mielessä, kohtalon hetkellä. Peto voi hiipiä metsästä iholle niin hyvässä, kuten Helena Nummisen lemmenkipeä karhu, kuin pahassa, kuten Juha Mäntylän himuinen juhannuspeikko novellikokoelman nimikkonovellissa Koivulehto. Ja mitä olisi tällainen kokoelma ilman kesälammesta löytyvää ruumista, jonka lukijoille on kirjoittanut Heleena Lönnroth. Pasi Luhtaniemen monikerroksinen kerronta veljesten suhteesta sai minut kuitenkin ehkä eniten hyvällä tavalla hämmennyksiin.

Suomalaisessa mielenmaisemassa kukkaistaiat ja kirvesmurhat sopivat lupsakasti yhteen. Juuri tällaisia hyvinkin brutaaleja kontrasteja ja moderneja kauhukuvia tarjoilee tämä mainio kokoelma. Sopivan köykäinen otettavaksi mukaan kesäiselle bussimatkalle tai rantalaiturille. Karmaisevuutensa puolesta sopivasti etäällä arjesta, jotta lukemisen jälkeen voi kuitenkin rauhallisin mielin jatkaa omenansa mussuttelua. Vaikka tuttujahan nämä maisemat ja olosuhteet ovat monelle meistä kesäpäivistä ja -öistä nauttijoille. Olisiko parempi ensi kerralla mökkeillessä tarkistaa selusta, lukita ovi?

Veljeni vieraassa ruumiissa

Kanto, Kytömäki ja Westö

Sisällissota, kansalaissota, veljessota, kapina, vallankumous, vapaussota. Niin monta nimeä. Niin monta tulkitsijaa kuin on historiaan katsojaakin.

Kesällä voisi tietysti pieni ihminen ja positiivisia ajatuksia itselleen halajava odottava äiti lukea muutakin kuin kuolemaa ja hävitystä. Mutta luinpa kuitenkin peräkkäin kolme kirjaa, jotka käsittelevät kukin omalla tavallaan Suomen vuoden 1918 sisällissotaa, sitä ennakoivia tummiin pilviin saakka kohoavia tikapuita ja sen jälkeisiä autioita tunteita.

Kolme romaania ovat Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus, 2017) ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran (Otava, 2006).

Kultarinta

Ainoat murheet, joista voisin puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syömistä.

Ensimmäisenä luin erityisesti suomalaisen luonnon ja metsien kuvauksestaan ylistystä saaneen Kultarinnan. Vaikka olen syntynyt metsikön vieressä ja havupuiden tuoksu hivelee sieluani kovastikin, niin teos tuntui paikoitellen laahustavan metsäpolkuja pitkin hieman turhan verkkaista ja mutkittelevaa reittiä. Sisällissodan hipaisut ja mullistukset henkilöiden elämässä taas nappasivat otteeseensa heti. Herraskaisesti melko epäpoliittinen Erik viehättyy punaisilla kirjoituksillaan vaikuttamaan pyrkivästä metsäntajuisesta Lidiasta. Ja pääsee ylhäisestä äidinikävästään uusien ajatusten piiriin. Näkemään senkin, että ihmisten yhteiskunnallinen arvo on sattumankauppaa.

Surkein sarka on nälkää, hikeä ja tuota valkoista tahmaa, jota kesäkuumalla kertyy rehkivän suupieliin. Paras sarka on paperien selailua tammipuisen pöydän ääressä, viini-illallisia, ratsastussaappaita ja pasteijoita. Kun yhdelle saralle syntyy, sitä sitten kyntää.

Luonto yhdistää kylmänarat naisenkädet herrasmiehen sileisiin käsiin. Myöhemmin huomataan, että sisällissodan kaiut eivät jätä rauhaan tuntemattomaan lähetettyä tytärtä ja vapautensa menettänyttä isää. Tärkeänä näyttämönä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Metsien suojelemisen tarve, ja niiden ikiaikaisuus, verrattuna virheitä tekeviin ja historiaa vinoutuneisiin suuntiin kuljettaviin ihmisiin.

Erityisesti kirjan toinen, Malla-tyttären vaiheista kertova osuus, kosketti kauniilla musertavuudellaan. Väärin leikatuista ja väritetyistä kiiltokuvista tulee rovio, joka polttaa pitkäksi aikaa Mallan tulevaisuuteen näkevät silmät sokeiksi. Metsä auttaa kuitenkin Mallan isänsä tavoin uuteen alkuun karhunkämmenineen ja uusine ystävineen. Aikuisuuteen kasvaminen ja nuoren tytön ihastuksentunteet kietoutuivat kiinnostavasti yhteen sisällissodan perinnön varjossa kulkevan selviytymistarinan kanssa.

Lahtarit

Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan.

Teljän kirjallisuuspäivillä 22.10.2016 kuuntelin mm. juuri Anneli Kannon mietteitä historiallisen romaanin luonteesta. Hänen mukaansa historiassa kiinnostaa nimenomaan ihminen, ja kirjan henkilöt alkavat lopulta keskustella kirjoittajan päässä. Luomiaan henkilöitä on pakko ymmärtää, heidät pitää hyväksyä. Kirjailijan on päästävä (henkisesti) hahmojensa tasolle. Nämä hyvin muotoillut ajatukset näyttäytyvät mainiosti Kannon tekstissä. Romaani iskee suoraan sisällissodan ytimeen ja kertoo sen vaiheista moniäänisesti ja monimurteisesti, ainakin ensinäkemältä lähinnä valkoisesta näkökulmasta. Lahtarit ovat ihmisiä siinä missä taivaanrannanmaalarit, unelmoijat ja kansanparantajatkin. Jokaisella on lapsuus, omat kaarnalaivansa ja muistoissa lämpimät tai kylmät sylit.

Voittajienkin tarinat ovat usein kuolettavia. On pakotettuja, itsestään erkaantuvia, väkivallanteoistaan kauhistuneita, niistä hullaantuvia, rutinoituneita tappajia, paikalle vahingossa sattuneita. On morsiamia, jotka tahtoisivat vain minkä tahansa värisen miehensä takaisin. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen selvemmäksi tulee se, että yksiväristä punaista tai valkoista harvemmin on. Halu tappaa voi olla hetkellistä kostonhimoa tai omien pelkojen ampumista toisen rintaan.

Ja entä, jos ei haluaisi olla millään puolella?

Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan.

Tavalliset ihmiset tekevät poikkeusoloissa epätavallisia tekoja, jotka oikeutetaan omalla missiolla, kunniantunnolla, olemassaolon puolustuksella. Ja jossakin pihanperällä on joku itselle rakas elämässä elämäänsä. Sinne halajaa sotaan ajautuneenkin mieli:

Ne hyökkää heti varahin, kunhan päivä kalakastaa. Samaan aikaan ku äitee lähtöö askarehille. Se menöö askareskumaras pihan ylitte ja laittaa paran alle tulen navettaköökis. Itikat ammuu kun ne tuntoo jo äireen askelet. Äitee sanoo, jotta hyvää mooninkia paskahännät niinku se aina sanoo. Eikä se tierä, jotta minoon Tampereella ja punikit mun tappaa.

Kokonaisia elämiä pelkistettynä joukkohautoihin ja repeytyviin valokuviin, vaikka jossain toisessa ajassa olisi tarjolla ollut toisenlainen kohtalo.

Missä kuljimme kerran

Minä haaveilin elämästä jossa ei olisi seiniä eikä kattoa enkä saanut muuta kuin tämän saatanan suon johon upota.

Westön kerronnasta ja historiantajusta viehätyin suuresti nyt jo kolmannen kerran. Missä kuljimme kerran oli minulle ennestään tuttu tv-sarjana, jonka hahmot ja maisemat häilyivät päässäni lukiessani, tekstiä täydentävinä kuvina. Missä kuljimme kerran on usean vuosikymmenen mittainen tarina perheistä, suvuista ja kohtaloista, jotka kietoutuvat yhteen monenlaisin sitein. Keskellä seisovat sisällissota ja sen karuus vankoin saappain. Alussa yläluokan tylsistyminen vastapainona parempaa etsiville hökkelikatujen köyhille. Sodan jälkeen päiväuniin tunkeutuvat kauhukuvat. Vartalo vielä nuori, mutta henki raskas. Menneestä raskaat ovat samoilla kaduilla kulkevat askeleet, jotka viattomuudessaan eivät ymmärrä astujansa tuskia. Uusi, komea Helsinki kohoaa moraalin raunioille. Musisoiden ja ilakoiden siirrytään uuteen aikaan, jossa mennyt tosin yhä elää harvinaisen kipeinä nuotteina.

Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin. Näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta ne olivat läsnä, uuden sukupolven maailma oli alun alkaen julma ja nopea ja illuusioita vailla.

Westön romaanin sivustaseuraajana, mutta kaiken näkevänä taustavoimana ajattelee ja kirjoittaa Ivar, joka usein havaitsee asioiden monet puolet muita paremmin. Ja jälkiviisaasti Ivar näkee myöhemmin myös aiempien vaiheiden luonteen. ”…kyse oli jokaisen ihmisen oikeudesta hituseen valoa ja hituseen arvokkuutta, oikeudesta ylpeämpään ja vähemmän vaivalloiseen elämään.” Elämään, joka ei tallentuisi vain kaartilaiskuviksi ja orvoksi jääneiden lasten kysyviksi silmiksi.

Kaikissa kolmessa romaanissa myös sisällissodan ja väkivallan vuosien naiseus näyttäytyy luontevana osana kerrontaa. Westön yläluokkainen, villin huikentelevainen Lucie on kaikkea muuta kuin Kytömäen sairauden ja menetysten näivettämä Lidia tai Kannon sulhasensa puolesta pelkäävä Helena. Naiset ovat herkkiä, kykeneviä, raa’an aggressiivisia, taipumattomia ja itsenäisiä, siinä missä miehetkin. Heidän tuntonsa ja luonteensa täydentävät kunkin romaanin moniäänisyyttä.

Ja sisällissota ja myöhempi lapualaisuus tapahtumasarjana, ajan henkenä, eteenpäin vyöryvinä, joskin takapajuisina voimina näkyvät näiden romaanien sivujuonteissa muilutushetkinä, henkilöiden valintojen ja ajatusten taustalla vaikuttavina haamuina, elämän mullistavina vuosina, joista ei ole paluuta takaisin entiseen köyhään tai rikkaaseen kotoisuuteen. Kolmikkona nämä romaanit avaavat hyvin moniulotteisen tien vaikuttavaan, mutta surulliseen suomalaisuuteen.

Arja haluaisi Helsinkiin – kirjavinkkausta 50-luvun tyyliin

Perinteistä Museoiden yötä vietettiin Porissa jälleen lauantaina 20.5. Satakunnan museo on toistaiseksi suljettuna, koska siellä rakennetaan vielä hyvän aikaa uutta perusnäyttelyä. Muut yksiköt sen sijaan tarjoilivat tähän kulttuurin superlauantaihin antoisan annoksen kaikenlaista tapahtumaa. Itse ehdin piipahtaa vain Rosenlew-museossa, jossa oli alkamassa 50-luvun kirjavinkkaus, vetäjänään kirjastomme moniosaaja Arja Palonen.

18676455_10154597473523499_835906286_o
Pääsin hyppäämään 50-luvulle yhteiskuvaan.
Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Arja esiintyi yleisölle 50-luvun (olettaakseni) varhaisteinin Arjan ihanan tyttömäisessä hahmossa. Kuulijoita ja katselijoita oli sopivasti, juuri sen verran, kuin Rosenlew-museon tunnelmalliseen näyttelytilaan mahtui. Tämä siitäkin huolimatta, että televisiossa alkoi samoihin aikoihin suursuosion saanut Suomi-Ruotsi -kiekkopeli. Menneisyyden Arjaa eivät kiekkopelit kiinnostaneet, vaan hän haaveili pääsevänsä äidin kielloista huolimatta suureen maailmaan, 50-luvun Helsinkiin. Toisaalta Helsinki tuntui myös pelottavalta paikalta, jossa saattoi sattua kaikenlaista ikävää, vaikka ihan murha!

Kynsilakan tuoksusta päästiin nopeasti mysteeritunnelmiin ja sieltä taas päiväkirjojen intiimeihin tunneilmaisuihin. Kirjakatkelmat tahdittivat tätä pientä näytelmää, toivat rooleja roolin sisälle. Kuulin huhua, että Arja saattaisi jopa laulaa lurauttaa jotakin, ja näinhän kävikin. Hennon suloisesti kuulimme Pikku Matin seikkailuista portin pielessä, tuomen alla (Miksi muuten Matti aina seikkaileekin, hänen autostaanhan on myös kumi puhjennut).

18676368_10154597473713499_1503519463_o

Myönnän hiukan häpeillen, että tämä taisi olla enintään toinen kerta, kun olen kirjavinkkausta kuulemassa. Mutta ymmärrän pienenkin otannan perusteella mainiosti, miksi sitä tehdään. Varsinkin nuoret, kenties haastavimmin tavoitettava lukijaryhmä, saattavat hyvinkin innostua elävästi esitetystä kirjallisuudesta. 50-luvun kirjavinkkaus oli tietysti oma luku sinänsä, eikä vinkkareiden tehtävänä ole suinkaan aina hypätä ulkopuoliseen rooliin. Mutta tällaista yleiskulttuuri-ihmistä esitys viehätti suuresti. Mitä mainiointa yhteistyötä kirjastolta ja museolta.

18618249_10154597473243499_381980454_o

Vinkattavana kirjallisuutena oli nykypäivän 50-lukua käsitteleviä teoksia.

Tässä lista mainituista ja siteeratuista:

  • Aho, Claire: Aho & Soldan: Helsinki 1950-luvun väreissä. (Ahon isän ja tyttären Helsinki kuvina)
  • Autere, Terttu: Kaunis mutta kuollut. (Menneisyyden koulumaailman etsiväromaani)
  • Bradley, Alan: Piiraan maku makea. (Kauniskantinen 50-luvulle sijoittuva brittiläinen kartanomysteeri)
  • Haavio, Katarina: 50-luvun tytöt. (Päiväkirjamerkintöjä)
  • Kolanen, Alvar: Tähdet tuikkivat: Olavi Virrasta Irwiniin.
  • Kultaiset koululaulut vanhoilta ajoilta. (Täällä se Matti kaikenlaisessa puuhassa huseeraa)
  • Loivamaa, Ismo: Lastenkamarin aarteet. (Ihana teos, joka esittelee entisajan lastenkamari”muotia”  1940-luvulta nykypäivään)
  • Magee, Audrey: Sopimus. (Natsi-Saksa, pariskunta ja synkkä kuherruskuukausi)
  • Mikkanen, Raili: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain. (Romaani nuoresta äidistä ja mahdollisesta valtiopetoksesta)
  • Mustaneva, Seija: Läpireikätalo. (Murrerunoja lapsuudesta)
  • Pakkanen, Jukka: 50-luvun sanakirja.
  • Rasvaletti: Valokuvia 1950-luvun Helsingistä.
  • Timonen, Pirkko: Kattausten kulta-aika: 1950-luvun designastiat.

 

Blogarina – kirjablogit kirjallisuuden elämyksellistäjänä

(Tämä esseemäinen kirjoitelma on osa informaatiotutkimuksen opintojani, mutta silti aiheeltaan hyvin vahvasti kirjablogimaailmaan liittyvä puheenvuoro.)

IMG_20160930_135055136_HDR
Porin ihanainen, tarinallinen kirjastoauto Turun Kirjamessuilla syksyllä 2016.

Olen kirjablogini kautta toiminut pienimuotoisessa yhteistyössä paikallisen kirjaston kanssa jo parin vuoden ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että valitsen osan kirjoittamistani kirjakatsauksista (en kutsu niitä arvioiksi, koska niitä ne suoranaisesti harvoin ovat) ja lähetän niistä sitaattikoosteen sekä linkin kirjastolle. Nämä kirjasuositukset he julkaisevat sitten omilla kirjallisuus-sivuillaan. Erilaiset kirjavinkit ja -vinkkaukset ovat nykyään vahvasti pinnalla. Näkökulmani yhdistääkin blogit ennemmin perinteisen kirjan säilymiseen kuin sen kuolemaan. Pohdin elämyksellisyyttä informaatiotyössä samalla sekä (tulevaisuuden) kirjabloggaajan että (tulevaisuuden) informaatikon näkökulmasta.

Blogien suosio ei liene kenellekään epäselvää. Mielikuvat ja informaatio, jota kirjablogien avulla lukijoille (tai katselijoille) välitetään, on tällöin myös merkittävä osa kenttää, joka muodostaa lukijoiden kirjallisuustietoisuuden. Ainakin täällä Satakunnassa myös kirjaston väki toimii aktiivisena suosittelijana. Suositukset, nostot, positiiviset arviot, ja toki myös negatiiviset kommentit, vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja lukijat kirjastosta luettavakseen valitsevat. Kirjablogeissa keskitytään yleensä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen ajankuvaa, tunnelmaa ja kielen rikkautta. Meriitteinä saattavat olla niin ikään helppolukuisuus, historiallinen tarkkuus, sivujen sopiva määrä, tyyli tai vaikkapa oikeanlainen fontti. Usein upeinta on se, että kirja osallistaa lukijan tarinaan, hän pystyy samaistumaan, ottamaan tekstistä aineksia omaan elämäänsä, suremaan, iloitsemaan ja myötäelämään tarinan henkilöiden tunteita. Kirjan lukeminen on elämys. Entä miten bloggaajat voisivat tehdä sisällön tuottamisestaan entistä elämyksellisempää, jotta kirjablogin lukeminen ei olisi ainoastaan perinteistä lukemista vaan sekä blogi itsessään että sen ”mainostama” kirjallisuus olisi entistä elämyksellisempää? Voisiko blogeissa olla jopa pelillisiä elementtejä?

Elävöitettäisiinkös blogeja?

Missä olet, BernadettePienimuotoisesti blogia on toki helppo elävöittää ja elämyksellistää erilaisin mediallisin keinoin. Kirja-arvostelua ei ole enää pakko tehdä ainoastaan kirjallisesti vaan ajatuksistaan voi tehdä myös videobloggauksen. Yksittäiset videobloggaukset eivät vielä tee blogista vlogia. Yksityisen sisällöntuottajan on mahdollista yhdistellä erilaisia medioita siten, että kokonaisuudesta tulee mahdollisimman elämyksellinen. Kirjoista on tehty elokuvia – miksei siis kirjablogiin voisi yhdistää draamallisia aineksia? Bloggaaja voi pukeutua itse (kirjan ja elokuvan) sankarittareksi tai pahikseksi ja valokuvata, tai valokuvauttaa, itsensä esimerkiksi kirjan kannen vieressä. Tai hän voi liittää blogikirjoitukseensa soundtrackin, joka heijastelee henkilökohtaista lukukokemusta, kirjan henkeä tai ajankuvaa. Soittolistan hyödyntämistä uudenlaisena kirjallisuuden oheistuotteena ovat hyödyntäneet myös kirjailijat, esimerkiksi Juha Itkonen, jonka teoksista Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset on mahdollisuus nauttia myös musiikillisesti, Spotify-listoina.

Blogarina – kirjoja yhteen kokoava tarina

Entä sitten pelillisyys? Pohtiessani kirjallisuuden, ja etenkin juuri kirjablogien elävöittämistä, mieleeni tuli ensimmäisenä sittemmin mielessäni varsin laajat mittasuhteet saanut elämyksellinen kirja- tai tarinapeli. Kutsutaan peliä tässä nimellä Blogarina. Pelin elementteinä toimisivat kirjat (tarinat), virtuaaliset tekstit (blogeissa) sekä kirjoittajat itse (bloggaajat). Peli-ideana olisi se, että jo olemassaolevat kirjat esiteltäisiin blogeissa siten, että ne antaisivat vihjeitä siitä, mitä arvioita (tai analyyseja, tulkintoja tms.) tulisi lukea seuraavaksi. Vihjeet kertoisivat toisin sanoen sen, mihin kirjablogiin lukijan tulisi suunnistaa seuraavaksi saadakseen seuraamalleen tarinalle jatkoa. Tarina voisi muodostua sitaateista, henkilöhahmojen lyhyistä dialogeista tai muusta sellaisesta käsiteltävään kirjaan liittyvästä, mikä antaisi aineksia tarinalliseen jatkumoon. Vaihtoehtoja pelin toteuttamiselle on useita. Kirjabloggaajat voisivat esimerkiksi keskenään sopia, mitkä kirjat he valitsevat ja missä järjestyksessä kirjoittavat, jolloin tarinasta muodostuisi heille itselleen tietyllä tapaa ennalta-arvatta kokonaisuus. Kirjat, tarinat itsessään, muodostaisivat kollektiivisesti uudenlaisen tarinan. Kenties vielä parempi ajatus olisi se, että kukin kirjabloggaaja voisi valita vuorollaan minkä tahansa teoksen ja sitoa sen osaksi meneillään olevaa tarinaa. Näin myös bloggaajat itse saisivat elää jännityksessä ja tulevan odotuksessa.

Mitä hyötyä tällaisesta pelillisyydestä sitten olisi niille teoksille, joita tarinan matkalla käsitellään? Jokainen tarina avautuisi osana uutta kokonaisuutta, mutta lukijan mielenkiinto voisi missä tahansa vaiheessa herätä minkä tahansa osan suhteen. Kirjablogeissa toki mainittaisiin tärkeät tiedot käytetystä kirjallisuudesta, voisipa ennen tarinallisuutta olla vaikka ihan lyhyt kirjaesittelykin. Arvoituksellisuus olisi silti ehkä paras säilyttää. Blogarinan tarkoituksena ei olisi hyllyttää olemassaolevaa kirjallisuutta vaan tuoda siihen uusia elementtejä, antaa sille uudenlaiset siivet.

Kiireellisen ihmisen mahdollisuus nähdä maailma tarinoina

Maailmassa, jossa nyt elämme, jossa kiire ja vaihtoehtoiset vapaa-ajankäyttötavat kilpailevat ihmisten huomiosta ja ajasta, lyhyet tekstit vetoavat usein lukijoihin pitkiä enemmän. Lehden selailu on helpompaa kuin 500-sivuisen kirjan aloittaminen (tai etenkin kirjan raahaaminen mukana vaikka matkalla). Pelillisyys sen sijaan on pinnalla. Se innostaa kaiken ikäisiä, mutta etenkin nuoria, tarttumaan myös kulttuuriin, josta he eivät muuten välttämättä olisi niin kiinnostuneita. Pokemon Go sai nuoret lähtemään ulos. Pelitapahtumat saavat nuoret menemään kirjastoon, joka ehkä nimensäkin puolesta on nuorten mielestä jo hieman vanhanaikainen instituutio. Miksei siis nuortenkirjamainen, vaikka jännittäväkin, mutta ehdottomasti uusi ja tuore, pelin muotoon luotu tarinallisuus saisi nuoria tarttumaan kirjallisuuteen nykyistä useammin?

Satakunnan kirjastoissa pelillisyys, elämyksellisyys ja sosiaalisen median välineet on otettu erittäin hyvin käyttöön. Kirjastossa käydessäni katselen usein ilolla sitä, että aulassa vastaan tulee monen ikäistä väkeä. Lapset on vielä suhteellisen helppo houkutella kirjastoon konkreettisten tarinoiden avulla. Satutunnit ja -tuokiot vetävät tiloihin pientä väkeä vanhempineen. Nuoret, ja mikseivät myös aikuiset, taas vaativat nykyään enemmän. Pelkkä paperikantinen kirja, jonka sisällä on uusia maailmoja, ei enää välttämättä riitä. Muodikkaampaa ja nopeampaa on klikkailla hiirellä uusia välilehtiä auki, lukea pätkä sitä, toinen tätä ja jatkaa sitten jonkin muun asian tekemistä. Nykyajan ja etenkin tulevaisuuden informaatikon tulee tietää tämä. Jokaisessa lapsessa piilee, kirjaston kannalta, alkavan ”ongelmatapauksen” siemen. Elämyksellisyyden tuominen perinteisiin kirjastopalveluihin on erittäin tärkeää.

Kirjabloggaajan tarinataivaat

Miten tarinalliset tai muuten elävöitetyt kirjablogikirjoitukset sitten valjastetaan kirjastojen, informaatioalan, käyttöön? Voin aloittaa vaikka itse, jos bloggaajakollegani lähtevät mukaan. Kirjoittakaamme tarina, jonka osaset eivät ole meidän kirjoittamiamme, mutta jotka kokonaisuudessaan muodostavat jotain uutta. Ja tarjotkaamme sitä sitten kirjastojen käyttöön, osaksi niiden tarjoamia verkkosisältöjä. Kirjaston väki voi sitten suositella teemahyllyillä kirjoja, jotka kuuluvat esimerkiksi nuorille suunnattuun tarinaan ”viiltävää” tai aikuisille suunnattuun tarinaan ”kerran kesäkuussa”. Tarinat voivat olla myös teemallisia ja liittyä esimerkiksi jouluun, kevääseen, juhlaan tai surunkäsittelyyn. Kuulun Facebookissa kirjabloggaajien yhteisöön, ja joulukuussa kyseisellä väellä on tapana laatia oma joulukalenteri. Halukkaat 24 bloggaajaa kirjoittavat kukin valitsemansa adventtiluukun sisälle kätkeytyvän tarinan, kirjaesittelyn tai muun vastaavan omaan blogiinsa. Samalla he ”mainostavat” myös tulevia ja menneitä luukkuja, eli kollegoidensa blogeja. Blogarina, jonka blogit voisivat keskenään luoda, toimisi siis sekä kirjallisuuden itsensä, sitä tarjoavien kirjastojen että kirjabloggaajien tuotosten leikkisänä mainostajana.