Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

17_2850440281015405275
Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Asunnossa kaikuivat

lumilinna_netti
Kuva: Karisto

Kerrostalossa kuuluu kiljaisu. Päivällä siihen ei osaa reagoida – joku ehkä säikähtää jotakin olematonta. Tai kutiaa erityisherkästi. Kerrostalon rapusta kantautuvat askeleet, raskaat, kevyenkipittävät, hitaat, nopeat, jyrkät. Vaatteet kahisevat, ovi kolahtaa. Naapureistamme tiedämme nimet ovessa ja alakerran asuntotaulussa. Sanomme joskus hätäiset heit ovella, pidämme kenties ovea auki kauppakasseineen sisään pyrkivälle jossakin-kerroksessa-ilmeisesti-asuvalle naapurille.

Mutta mitä tiedämme oikeasti ihmisistä, jotka seinän takana elävät, keittävät kahvinsa, nukkuvat, tanssivat, murehtivat ja painavat mieleensä asioita, joita me emme tunne? Entä läheisemme, tunnemmeko heidät? Tiedämmekö millainen on heidän päivän ensiajatuksensa? Millaiset unelmansa? Mitkä asiat he ovat jättäneet raskaasti tai helpottuneina taakseen?

Voimme olla sisimmässämme dinosauruksia, ulospäin hiiriä, tai toisinpäin. Voimme kohota ulkoisin mittapuin korkealle, paukutella kultahenkseleitämme suurien saappaiden edessä, luovia läpi hankaluuksien yllättävän kevyesti. Mutta padot saattavat murtua yhdestä viestistä sopimattomalla hetkellä, sopivallakin hetkellä. Hetkellä. Onni on usein kulissi, aitona sen tahtovat monet kätkeä.

Löytynyttä onneaan Sami tahtoisi piilotella. Menneisyyden hän haluaisi taputella hiekkakakuksi yksinäiselle rannalle, jossa kukaan ei kävelisi. Töissä menee hyvin. Kotona on Veeran muodossa raikas tuulahdus läpitunkevaa onnea, josta Sami ei halua luopua. Niina Hakalahden Lumilinna (Karisto 2016) tuo kipeän onnen lähelle. Monisyisyys ja yksiselitteisyys kulkevat rinnan. Loppuratkaisu ei ollut kumpikaan kahdesta aavistelemastani, siitä erityiskiitos. Tämä ei ole yhtä kevyt kirja kuin alkuun näyttäisi, ja sehän on ainoastaan positiivinen asia.

Ja lopulta ovella on joku, jota et voi väistää.

Kiitos Karistolle tästä hienosta arvostelukappaleesta.

Kirjabloggareiden joulukalenteri – 5. luukku

Olen ihmisistä vähintäänkin se jouluihmisempi, ehkä jopa yksi jouluihmisimmistä. Siksipä, tilaisuuden tullessa, ilmoittauduin mielelläni osallistujaksi kirjabloggariyhteisömme joulukalenteriin, josta nappasin tämän luukun. Ensin vähän hermostutti: Keksinkö mitään? Mutta kas, minun ei tarvinnutkaan miettiä kauaa. Maaseudulla, synnyinmaisemissa vieraillessani huomasin aikamoisen vipinän ja supinan käyvän kirjahyllyssä – ja muuallakin. Tässä joulutarina lapsille ja lapsenmielisille, joita me lukevat ihmiset tietysti osaamme olla.

img_20161201_150712525

Joulunaika on jälleen kerran saapunut. Odotamme vielä lumikinoksia ja helmihehkuvia, kuulaita hämärän valon aamuja, joissa hiutaleet leijuvat tuntemattomia teitään kohti tassunjalkiä ja käppäröitä. Joulu on kuitenkin jo valloittanut erään talon. Sisällä, pikkukamarin lämmössä, on kahden kämmenen väliin mahtuva mökki, jossa asustaa Römö, tuo aika veitikka tontuksi. Mutta kuka huhuilee nyt Römön ikkunan alla?

Jaah, sehän on Vihreepäinen, naapurin ukko. ”Mikset jo tule alas, nyt on aamu!”, Vihreepäinen huutelee yläkerran ikkunan suuntaan.

img_20161201_154042940

Römö kiskottelee, haukottelee, paukuttelee ranteitaan ja ottaa lakin matkaansa. Sitten hän tömistelee alas. Etupihallaan Römö kurkistelee aidan yli, puupinon taakse, mutta Vihreepäistä ei enää näy missään. Mitäpä tekisin tänään, Römö miettii kuumeisesti, mutta viilein otsin – ja aina sama virne naamallaan. Sitten hän keksii: Hän ei ole aikoihin käynyt kirjastohuoneessa. Ovatkohan tutut kirjat vielä paikoillaan? Tänäänhän olisi hyvä päivä lukea pitkästä aikaa joulutarinoita, tonttu-ukko hihkuu mielessään.

img_20161201_150812414

Kirjastohuoneessa Römö raahaa hyllystä lattialle suunnattoman punaisen kirjan. ”Onpa kirjalla kokoa ja näköä!”, Römö puhkuu ääneen. Ensimmäinen tarina kertoo talvikylmässä laahustavasta tytöstä, jonka harventuneissa lapasissa tulitikut hetken lämmittävät. Soma tyttö, toivottavasti hän löytää jonnekin lämpimään ennen kuin jäätyy. Tai ennen kuin minä jään tämän kirjan alle, hui! Tarina vaikuttaa hiukan ankealta, joten Römö kiipeää hyllyyn etsimään kevyempää luettavaa.

img_20161201_151829847

”Joulupukin lelupaja, se kuulostaa hyvältä. Vaikka en ole itse joulupajan työläisenä ollutkaan. Olen näitä arkisempia tonttuja, mökkihöperötontuksi kutsuvat.” Römö selailee kevyttä kirjasta pitkän tovin, pysähtelee välillä ihailemaan kauniita kuvia, lukee rivin sieltä täältä. Joulupukin rouva on kirjassa leiponut piparkakkuja, niitä Römökin nyt mielellään maistelisi. Kenties pitäisi hankkia mökkiin seuraksi tonttuakka? Römö kun ei koskaan ole opetellut leipomaan.

img_20161201_151922110

Lelupajan kilkatus ja kalkatus alkaa pyörryttää Römöä. Hän kurkottelee hyllyltä seuraavan kirjan, jossa kerrotaan kahdesta pienestä tytöstä. Joulua vietetään tässäkin kirjassa, niinkuin muistelin. Römö ilahtuu. Hennosti tyylitellyissä kuvissa seikkailee myös pieni perhe, joka asuu nukketalossa. Vähän kuin minun mökkini, mutta enemmän tavaraa. Minä pidän yksinkertaisuudesta. Entä akka sitten, pitäisikö sellaiselle olla posliiniastioita ja pitsinenäliinoja? Römö jää hetkeksi mietteisiinsä. Mutta mukavan näköinen perhe ja herttaisia tyttöjä. Tonttu-ukko rapsuttaa partaansa. Jospa lähettäisi sentään joulukortin Nökötti-serkulle Iisalmeen. Ollaanhan sitä kumminkin samaa perhekuntaa.

img_20161201_152215971

Perheilakointi tekee Römön hiukan alakuloiseksi. Olisikohan hyllyllä tarjota jotain muuta? ”Mitäs nämä ovat”, Römö kummastelee hiukan erikoisen näköistä väkeä seuraavan kirjan sivuilla. Hassu kissa ja kuusipuueukko. Ukko lätkimässä pelikortteja miltei puuron joukkoon. ”Eivät ole onneksi minun naapureitani. Tokkopa saisi edes öitään rauhassa nukkua”, Römö jupisee partaansa, mutta nauru on jälleen vallannut hänen kasvonsa. Suretus jäi pikkuisen kuusen punaisten valojen katveeseen, oksalle roikkumaan. Mutta kirjojen edes takaisin nostelu alkaa rasittaa Römöä. Hän lipsuu kirjan sivuilla, vaikka tossuissa pitäisi olla kunnon pitovoiteet. Onneksi vierestä puksuttaa sopivasti juna, jonka kyydissä väsähtävä tonttumme pääsee jatkamaan tutkimusmatkaansa.

img_20161201_152345666

Vaan hetkinen. Juna ei ehdi matkata kuin pari tossullista, kun Römö jo huutaa: ”Pysähdypä veturiseni, jään tässä.” Mitähän nyt? Römö jää ihastelemaan suurehkon kirjan auki olevaa sivua. Vai niin. Onpa oikein viehkeä kuva. Miten herkkää vihreää ja hopeaa. Kuusista olen aina pitänyt, niiden tuoksu muistuttaa minua lapsuuteni kesistä vuosisatoja sitten. Meillä oli Nökötin ja muiden kanssa tapana kilpaa hyppiä kannolta kannolle. Mutta voisikohan tuo taikoa sauvallaan minulle joulupuun? On kyllä kaunis kuva…. Mahtaako tonttu-ukkovanhus ihailla enemmän kuusta vai kuusen neitoa, jaajaa.

img_20161201_152112592

Yht’äkkiä Römö alkaa kuitenkin haukotella makeasti. Onkohan tämä ollut liian riehakas aamupäivä minunlaiselleni höppänälle vanhukselle, Römö tuumii, ja loikkaa verkkaisesti ohi etenevän junan kyytiin. ”Seuraava asema, oma kotimökki!”. Rappuselle on ilmeisesti Vihreepäinen jättänyt korillisen punaisia omenia. Vieressä on myös kirjekuori. No kas, sehän on Nökötin käsialaa. Juurihan tuota ajattelin itsekin. Römö ilahtuu ja myhäilee. Hän astelee rappuset yläkertaan, omenineenkuorineen, ja kömpii sänkyyn. Päiväunet ovat nyt paikallaan, tonttu tuumaa.

Unissaan hän hyppii kannolta kannolle, tippuvien havunneulasten välkkeessä ja kotoisessa tuoksussa. Unen keskeltä kurkkaa ajatus: Ehkä sen eukon hankin, ehkä en. Onhan minulla hyvä näinkin. Alakerrassa joku helisyttelee hiljaa, varoen, pientä kimmeltävää taikasauvaansa.

Tulkoon joulu jokaisen sydämeen.

Tarinassa käytetty lastenkirjallisuus esitysjärjestyksessä:

Suuri satukirjasto 5: Pieni tulitikkutyttö ja muita maailman kauneimpia satuja. WSOY, 1982. Kuvittanut Violetto.

Kultaiset kirjat 8: Walt Disney – Joulupukin lelupaja. (Alkuteos: Santa’s toy shop, (c) 1950-1988, The Walt Disney Company) Sanomaprint kirjat, 1988.

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talvi (1968). Teoksessa Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY, 2003. Kuvittanut Maija Karma.

Prøysen, Alf: Eukko Pikkurillin joulukirja. (Alkuteos: Julebok for barn) WSOY, 1989. Kuvittanut Kari Grossman.

Parker, Cicely Mary: Flower Fairies of the Winter. Teoksessa The Complete Book of the Flower Fairies. First published 1996 by Frederick Warne. The Penguin Group, 2002.

15179204_10154660137666067_795383467925396666_n

Kirjabloggareiden joulukalenterin ensimmäiset luukut ja tulevat kalenteriblogit:

  1. http://hyllytonttu.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-1-luukku.html
  2. https://luetaankotama.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-2-luukku.html
  3. http://paperikasat.vuodatus.net/lue/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenterin-3-luukku-1
  4. https://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/12/kirjabloggaajien-joulukalenteri-4-luukku.html
  5. Aarrekirjasto
  6. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/
  7. http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/
  8. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
  9. http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
  10. http://hh-lukija.blogspot.fi/
  11. http://adelheid79.blogspot.fi/
  12. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/
  13. http://kristankirjat.blogspot.fi/
  14. http://ainajokukesken.blogspot.fi/
  15. http://satunluetut.blogspot.fi/
  16. http://www.havena.fi/kirjaluotsi/
  17. https://tuulevi.wordpress.com/
  18. http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
  19. http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/
  20. https://paulinevondahl.wordpress.com/
  21. http://unelmienaika.blogspot.fi/
  22. http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
  23. http://karvakasakirjat.blogspot.fi/
  24. http://pikunkirjablogi.blogspot.fi/

Tarina intohimosta musiikkiin ja rakkaudesta naiseen

9789511295808
Kuva: Otava

Nuoruus. Sitä voi syyttää kaikesta ja kuitenkaan ei mistään.

Tämänkin olen kirjoittanut mustakantiseen vihkoon: ”Ihmiset, jotka tapaavat toisensa teineinä, eivät ikinä saa tietää totuutta toisistaan.”

He voisivat rakastaa  toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, he saattaisivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti, he todella voisivat olla täydellisin pari jota maa päällään kantaa, mutta tätä he eivät koskaan saa tietää, sillä he ovat kohdanneet väärään aikaan.

Vanhemmuus. Kun annat pikkusormen, viekö se lopulta koko käden? Kumman, kuinka halvaannuttavasti, miten lopullisesti?

Kerran kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu kerran toisensa jälkeen.

Kaikki  tapahtuu vain kerran, tietenkin tapahtuu, ja mikä se oli joka sai kaiken vaikuttamaan ikuiselta, sekö että koivut yhä uudestaan puhkesivat nupulle ja syreenit kukkivat, että pensaat niin luotettavasti täyttyivät marjoista ja vaahteranlehdet haravoitiin kasaan, että lumi toisensa jälkeen satoi maahan ja suli puroiksi. Purot kuopivat soraan urat, uria pitkin vesi pakeni tontilta, puukalikasta Suvi teki maailman pienimmän veneen ja laski sen matkaan, tämä tapahtui kerran.

Kerran.

Yhden ainoan kerran.

Ensin ollaan nuoria, haavoittuvalla tavalla vahvoja. Kuunnellaan yhdessä levyt, aloitetaan yhdessä unelmat, joita jatkaa toinen ja jotka toinen romuttaa. Ei ehkä lopullisesti, mutta liian pitkäksi aikaa. Intohimo musiikkiin ja rakkaus naiseen.

Toisaalla eletään tavallista elämää, toivotaan tavallista elämää myös tyttärelle. Että pärjäisi, että elämä kantaisi, kohtelisi hyvin. Että perhe olisi perhe sittenkin, kun silmissä on rajaukset ja rajana taivas. Rakkaus naiseen.

Juha Itkonen tuo nuoruuden ja vahvat toiveet, särkyneet pilvet ja huolen, pelon, kykenemättömyyden tyttären ja muinaisen rakastetun jatkaessa pois kauas. Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) aloittaa tarinan, jota Itkonen ei voikaan lopettaa. Palatkaa perhoset (Otava 2016) jatkaa luomiensa hahmojen elämää luontevasti, kuin kymmenen vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. Maailmanluokan musiikkitähdeksi kiitäneen Suvin äiti Leena ja romutettu rakastaja Antti ovat kasvaneet, ikääntyneet, ottaneet elämästään hiukan erilaisen otteen. Silti heidän sielunsa ovat samat. Heidän halunsa, toiveensa, onnettomuutensa samankaltaisia. Ja kummallekin ominaiset ilmaisutavat ovat säilyneet. Nyt heidän vain pitäisi oppia elämään uudestaan, jättää vihdoin menneisyys taakseen. Tarttua kiinni siitä, mikä on totta. Mutta mikä totta sitten lopulta onkaan?

Tällaista se on, olla äiti. Ei lapsen äiti enää vain aikuisen ihmisen. Tällaista se on Suvi, jonain päivänä koet tämän itse, haluaisin vain kertoa sinulle millaista se on.

Kuinka säilyttää yhteys aikuiseen tyttäreen. Miten jatkaa elämää kaiken nakertaneen, kaiken antaneen rakkauden jälkeen. Nämä kantavat teemat, läpi kahden upean teoksen. Suvin hahmo rakentuu hienosti häntä rakastavien kautta. Juha Itkonen saa minut itkemään ja miettimään elämän syvyyttä, hetkellisyyttä, toisaalla rajattomuutta, joka suuntaan johtavia mahdollisuuksia, joiden valinta ei ole sattumanvaraista. Itkonen totesi syksyllä, Turun Kirjamessujen lukupiirissä, että oli aivan erilaista kirjoittaa vanhemmuudesta toisessa kirjassa, tultuaan itse isäksi. Antin hahmo taas ikääntyy yhdessä Itkosen kanssa, vaikkakaan ei yhtäläisin kohtaloin. Mutta on uskomatonta kuinka hyvin tämä mieskirjailija pääsee myös naishahmojensa ihon alle. Ehdottomasti suosittelen lukemaan nämä kirjat peräkkäin. Ainakin lukemaan ne.

Nämä kirjat ovat myös ylistystä musiikille, jossa on sävel ja sanat. Todelliselle taituruudelle, menneiden vuosikymmenten merkityksenannoille ja soinnuille. Kummastakin teoksesta löytyy sen nimellä laadittu Spotify-soittolista, jonka sävelet täydentävät lukukokemusta.

 

Ei armasta kuulu ei näy

Kuva: Karisto
Kuva: Karisto

Ranta. Ajaton kohtaamispaikka. Lempeät kaislat hyväilevät pohkeita ja kätkevät sisimpäänsä tunteet, joita yläpuolella jaetaan. Meri sähköistyy, mutta voidaan olla varmoja sen vaikenemisesta.

Hilary Boydin Tule tapaamaan minua rannalle (Karisto 2016) ei anna rannalle ratkaisevaa merkitystä. Yhtä hyvin tapaamispaikkana voisi olla metsämökki (paljon käytetty sekin) tai hotellihuone (sanomattakin selvää). Oleellista tietysti onkin se, ketkä kohtaavat ja miksi. Syy on helppo arvata. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Veri kohisee tiettyyn suuntaan, mutta kohinan on oltava aloillaan tiiviissä ja tarkkaan katselevassa yhteisössä.

Boyd kirjoittaa (entisen tietokirjailijan) napakalla otteella kyläyhteisön sisäpiirielämästä ja päähenkilön ajautumisesta henkisiin ristiriitoihin. Aviomiehensä menettävä Karen on hyvin samaistuttava ja sympaattinen hahmo, olipa lukija sitten minkä ikäinen (nainen) tahansa. Karen on menettänyt miehensä tietyllä tapaa jo aikoja sitten, niinpä kirjan alkutapahtumat eivät niinkään sureta. Jatkossa saadaankin sitten kamppailla enemmän. Karen tosin ottaa epäoikeudenmukaisen ja hyvinkin raastavan tilanteen haltuun, ei jää uhriksi, taistelee haluamansa puolesta. Kylän kirkkoherra William tarjoaa vastinparin, josta lukija myös haluaa pitää, vaikka paikoitellen tämä ei ehkä sitä ansaitsekaan. Mutta voittaako epäsovinnainenkin rakkaus kaiken?

Minusta on tärkeää lukea maailman, henkilökohtaisen tai yhteisöllisen, pyörähdyksistä, tunteiden ristiriitaisuuksien erilaisista väreistä. Mieluummin kuin paidankaulusten väristä. Paitsi jos väreillä on syvempää merkitystä, luonnollisesti. Minusta on tärkeämpää tietää, onko tuuli sävyisä, viiltävä vai helakanpunainen kuin onko se kylmä, puhaltava vai lämmin. Tiedättehän. Siksi tällaiset kirjat eivät oikeastaan ole minua varten, mutta uskon, että Tule tapaamaan minua rannalle on omassa lajissaan varsin mainio tapaus. Siinä on kuitenkin aitoa koskettavuutta, yllättäviäkin käänteitä ja kaunis, vaikkakin hiukan kliseinen, loppu.

 

Lämpöni, Lempini annan

Minna Rytisalon Lempi, josta olisi voinut tulla vuoden 2016 Finlandia-ehdokas. Kustantanut Gummerus. Lapin sota näyttämönä jossain taustalla. Pääosassa nuori Lempi, jonka vaiheet tulemme tuntemaan kolmen muun kertomana. Tämä on minun tarinani näistä kolmesta erilaisesta Lempistä.

Kuva: Gummerus
Kuva: Gummerus

 

Kirjoitan sinusta runon.

Sinussa, yhdessä,

Sulokkuus ja vahvuus.

Eräässä kiharassa keikkuva vallattomuus, nuoren sydämen uhkuva voima.

Sinussa puolukanvarvun vehreys, lintujen lennosta sydän taivaalla.

Sinussa koko pohjaton maailma, tämä hetki ja tulevaisuus, maailman laidalle työnnetty kaikki turha.

Sinussa järven pinnasta heijastuva tähtien ikuinen liekki.

Sinussa outouteni tuore tuttuus.

Sinussa kulkija vihdoin oikealle tielle päätynyt. Vaikka ei tiennyt etsineensä.

Sinussa kosketus, jolla ei ole nimeä.

Sinussa, sinussa, sinussa, sinussa, olemassaoloni tarkoitus.

 

Kirjoitan tarinan sinusta. Talo ja järvi ja kolme siellä. Sinä omistajana ilman vakuuksia, ilman vaivaa. Raatajan hiki vain laiskana helminauhana kaulallasi. Poskillasi väärän onnen hymy, viekas raikkaus. Irvokas onni. Toisen, ei sinun. Jonain päivänä. Kätesi vääränlaiset, luonteesi vino. Emännäksi sopimaton, taipumaton ranka. Järven kuutamoissa uiva haihattelija. Tästä maailmasta vieraantunut silkkiliina juuttikankaiden mailla. Jospa pelkästä olemisesi vääryydestä häviäisit. Jotta minun ei täytyisi, vaikka pystyn. Ja haluan.

Sinusta historian kirjoitan. Kaksi kaunista sängynpäätyä, kaksi hiustenkampaajaa, kahdet ommellut hamekankaat. Samaa tahtia suurenevat, mutta solakanpuoleiseksi jäävät. Puoliorvot onnelliset. Puodissa tiskin takana kikatus helinänä aikuisten maailman tuntematonta kohti. Pitsiliinoissa makaavasta nukesta liinojen silittäjäksi. Poltetusta Suomesta entisten rakastettujen ja ystävien Saksaan. Kuinka paljon jaksan kantaa harteillani minä, joka olin ensimmäinen, mutta jäin surutta toiseksi. Kateus tunteena toisesta maailmasta, kaipaus yhä vangitsevana huutona. Siinä missä sinä olit, minä tyydyn. Sinun onnestasi en palaakaan halua. Oman osani kannan maailman yhteiseen kekoon, josta tulevaisuuden on versottava.

 

Tänään puolukoita puurossa, maailma jälleen mullistuksessa, taivas vaarattomia sydäntalvilintuja täynnä. 

Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.