”Ihmiset vaihtuvat, kalliot pysyvät” – Anni Kytömäen Kivitasku

kivitasku07019
Kuva: Gummerus

Olen kasvanut runkojen ja oravien vieressä, uittanut varpaani ruttuiseksi meressä, surrut puolisonsa menettänyttä yksinäistä joutsenkoirasta. Silti luontosuhteeni on aivan vaillinainen. Lapsena osasin varmasti puhua menninkäisten kielellä, mutta sitten tulivat velvollisuudet. Luonto on osa minua – mutta niin on toimiva astianpesukonekin.

Nämä luontosuhdepohdinnat ovat mielessäni siksi, että kuuntelin juuri Anni Kytömäkeä Porin Kirjojen Yö -tapahtumassa ja luin heti perään hänen uusimman romaaninsa Kivitaskun (Gummerus, 2017). Kytömäki esiintyi mediahuomiotaan vaatimattomammin, orastavammin, ja puhui teoksensa taustoista erittäin sympaattisesti. Hän kertoi menneisyydestä kirjoittamisen olevan itselleen helpompaa kuin nyky-yhteiskunnan kuvaaminen. ”Menneisyys on täynnä mahdollisuuksia”, hän totesi, ja nykyajan kiinnostavia teemoja voi hyvinkin kirjoittaa läpi menneisyyden kautta. Ah, sanoi historioitsija itsessäni. Kytömäen mukaan kirjailijan ei myöskään tarvitse tietää kaikkea kirjoittamastaan ajankohdasta. Kun fokus on ihmisissä ja heidän ajatuksissaan, ajankohta toimii ilman nippelitietojakin taustoittajana ja tunnelmanluojana.

Kivitaskussa toistuvat Kultarinnasta (Gummerus, 2014) tutut teemat: Luonnon arvostaminen, ikiaikaisuus, myyttisyys ja persoonan jakautuminen kahdeksi. Mutta erojakin on. Kytömäen mukaan Kultarinta kuvaa ihmisen luontosuhdetta, Kivitasku taas enemmän ihmisluontoa. Ihmisen vapaudenkaipuu, oli se sitten vapautta kahleista, odotuksista, sairaudesta tai sijainnista, on Kivitaskussa vangitseva ja vallitseva teema. Kytömäki kertoi kirjoittavansa mielellään toisinajattelijoiden, ”systeemin laitamilla olevien sankarien”, näkökulmasta, koska hän on kokenut olevansa itsekin hieman sellainen. Mutta pyrkimyksenä on ymmärtää myös niitä muita, teoksissa kirjailijan kanssa täysin eri tavalla ajattelevia hahmoja. Ymmärtävä ote kirjoittamisessa ehkä mahdollistaakin sen, että Kytömäen kirjoja lukiessa harva hahmo alkaa tuskastuttaa.

Entä sanoma, jonka kirjailija haluaa lukijoilleen välittää? Haastattelijan mukaan Kytömäen romaaneista välittyy pikkuhiljaa muodostuva ymmärrys ihmisen paikasta ajan ja luonnonkierron jatkumossa. Kytömäki ei täysin tyrmää tätä ajatusta, mutta toteaa, että sanoma saa tulla kullekin ”rivien välistä hienovaraisesti ujuttautumalla”. Lukijana löysin sekä itseni että Kivitaskun hahmot kulkemassa omaa polkuaan ajan monenlaisilla, limittäisillä ja päällekkäisillä jatkumoilla: Omien sukujuurten onkaloissa, luonnon muovaamissa maisemissa, uskomustodellisuuden ja näkyvän todellisuuden leikkauskohdissa sekä nuoremman ja nykyisen minän moninaisissa kerroksissa.

Suomalaisten kadotetuksikin leimattu luontosuhde on näkyvissä ainakin siinä, kuinka paljon Kytömäen romaaneita luetaan ja arvostetaan. Kultarinnassa ja Kivitaskussa luonto on niin läsnä, että sen voi aistia sivuilla hengittävän. Olen monta vuotta työskennellyt paikassa, joka on vuorattu koristekivin, mutta vasta Kivitaskun lukeminen sai minut ajattelemaan kivien sielukkuutta. Sitä, mitä ne kertoisivat kotipaikoistaan, kantajistaan, sorvaajistaan, omasta ikävästään ja iästään. Ymmärrys kasvoi – myös siitä, miksi Finlandia-talon marmori aina vain pitää uusia. Kivi ei halua elää väärässä ympäristössä.

 

Mainokset

Kesäni laadukkaiden naiskirjailijoiden parissa

9789510384695_frontcover_final_mediumKesä on hellinyt mieltä (joskin paahde tukahduttanut välillä aivosoluja), mutta kirjankannet ovat auenneet taajaan. Ja aivan upeita elämyksiä olenkin kokenut etenkin naiskirjailijoiden hengentuotosten äärellä. Tässä suositukseni loppukesään – tai alkavan syksyn hulmuaviin iltoihin.

 

Taina Latvala – Välimatka (WSOY, 2012)

Äiti ja tytär lähtevät yhteiselle Teneriffan-matkalle. Isä on kadonnut vuosia sitten, se näkyy äidin kasvoissa ja painaa tyttären harteita. Puhumattomuus on luonut muureja heidän välilleen, mutta lämmössä arvoitukset aukeavat ja aito kohtaaminen mahdollistuu.

Latvalan osittain murteella kirjoitettu kieli hehkuu pohjalaista maisemallista avaruutta, suru ja kaipaus eivät ole pohjattomia vaan elämää värittäviä voimia. Lempeys on kaikessa läsnä. Vaikka kaikki ei ratkeakaan, niin romaani antaa täyttymyksen.

Gin Phillips – Niin kuin me olisimme kauniita (S&S, 2018)

Äiti jää pienen poikansa kanssa loukkuun väkivallaksi muuntuvaan eläintarhaan. Yksi ilta, elämänmittaiselta tuntuva taistelu pienen elämän suojelemiseksi, viattomuuden säilyttämiseksi. Jotta leikit saisivat jatkua ja lelufiguurit eivät putoaisi tyhjään maahan.

Phillips kuvaa äidinrakkautta ja äidin ja pojan suhdetta niin kauniisti, että tuore äidinsydämeni pakahtui jokaisella sivulla. Uskon tämän antavan jotain kelle tahansa lukijalle, mutta pienten lasten vanhemmille eritoten.

Maritta Lintunen – Stella (WSOY, 2018)

Nuori nainen muuttaa vanhenneen laulajattaren vuokralaiseksi. Pikkuhiljaa naisen toiveet ja suunnitelmat kietoutuvat diivan tahtoon, tämän suunnitelmien marionetiksi. Myöhemmin aikuistuneen naisen jo aikuinen lääkäripoika löytää tien todellisen intohimonsa pariin säestäessään laulajatarlupausta.

Lintunen sai minut pohtimaan sitä, kuka oikeasti päättää kohtalostamme. Kenelle annamme vallan vaikuttaa elämäämme, tähän ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen tiehemme, jonka pitäisi kuulua vain meille. Yllätyin myötätunnosta, jota vanha diiva herätti. En yllättynyt siitä, että kirjan nuorempi diiva herätti suurta inhotusta. Kaunista ja sisältörikasta sivulta toiselle.

Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan luulen (Tammi, 2018)

Eri vuosikymmenillä kulkevat alkoholisoituneesta miehestään kärsinyt nainen, sittemmin suvun vanhin, hänen poikansa rakennuksien uraohjus ja lapsenlapsensa ihmisoikeustaistelija. Jokaisella sanansa sanottavana elämisestä ja olemisesta, ymmärrystä toiselle hiukan, joskus enemmänkin. Rakkautta aina.

Hieman erikoinen hahmokavalkadi, mutta toimivan rakenteen ja kiinnostavaa kerrontaa tämä Vasantolan uutuusteos pitää sisällään. Lue ennakkoluulottomasti.

Keinu ilman keinuttajaa

Ostimme taannoin pienellemme vauvakeinun. Pikkukätösin hän tarttuu keinun köysiin, valmistautuu keinutukseen, luottaa keinuttajaan. Entä jos keinuttajaa ei ole?

9789510428290_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018) kertoo nuoresta kaupunkilaisnaisesta, jonka arkipäivät kuluvat töissä ja viikonloput nukkuen ja lukien, lähinnä työviikkojen rutiineja odottaen. Hänen luonaan käyvät vain erilaiset kauppiaat, sosiaaliviranomaiset ja satunnaiset tekniset osaajat. Viikoittain hän kärsii välttämättön puhelun verran. Hänelle kuuluu ihan hyvää.

Ihan. Meiltä kysytään usein mitä kuuluu, ja lähes yhtä usein vastaamme ”ihan hyvää”. Se tarkoittaa kenties tavanomaista, ei kurjuutta mutta ei välttämättä mitään sykähdyttävääkään. Toisinaan se tarkoittaa myös sitä, että kaikki on pielessä, mutta kysyjälle ei anneta valtuuksia kuulla koko tarinaa, ei avata lukkoja mihinkään sisäiseen. Eleanor on oman satunsa taustahahmo, Tuhkimo ilman prinssiä, näkymättömien sisarpuolten kaivamassa haudassa. Hän on tottunut olemaan yksin ja uskottelee itselleen niin olevan tarpeeksi. Kunnes hän hullaantuu äkkiseltään. Ja kunnes, rinnakkaistodellisuudessa, yksi ystävällinen teko johtaa toiseen, lämmin katse vastakatseeseen. Kuin huomaamatta. Vasta jotakin omistaessaan sen menettämisen ajatuskin alkaa tehdä kipeää.

Useimmissa tapauksissa ihmisen poismeno koskettaa henkilökohtaisesti ainakin muutamia muita. Minulla ei kuitenkaan ollut ketään. Tunnelma ei kohoa astuessani huoneeseen. Kukaan ei halua nähdä minua eikä kuulla ääntäni. Tämä ei ole itsesääliä, ei sinne päinkään. Kerron pelkkiä tosiasioita.

Toivoisin, että tässä maailmassa ei tarvitsisi olla Eleanoreja eikä tämän tarinan muita uhreja. Sen sijaan kaikenlaiset ihastuttavat kanssaeläjät, jotka tarinan käänteitä parantavat, ovat erittäin tervetulleita tallaamaan todellisiakin katuja. Honeyman on pyrkinyt kirjoittamaan erilaisen tarinan nuoresta sinkkunaisesta, ja siinä hän totisesti onnistuu. Eleanorin elämäntragedia avautuu lukijalle vähitellen. Päähenkilö kerää ansaitusti kaiken empatian ja hyväntahdonajatukset. Hänelle toivoo muutakin kuin ihan hyvää. Pelkkiä katujen valoisia puolia, lemmikkejä talvihangille ja suloisia supatuksia öisissä kamareissa. Uuden lapsuuden vailla menneen kuormaa. Keinuttajan, johon luottaa kuin ensiaskeleitaan ottava lapsi.

Jokainen voi olla prinsessa

Tämä on tarina siitä, kuinka ilahdutin mieleni Tuomas Kyröstä.

En ole liiemmin seurannut tv:n ajankohtaishuumoripaneeliohjelmia, koska muutenkin katson tv:tä kovin vähän. Miika Nousiaisesta olen yhden otannan perusteella sitä mieltä, että on kelpo kirjailija. Tuomas Kyröstä olen tiennyt sen, että hän on parrakas ja lupsakka, puhuu kovasti paljon aiheesta kuin aiheesta. Lukupiirissä tuli sitten kehotus lukea Kyrön Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014). Suhtauduin tähän ajatukseen skeptisesti, mutta kiinnostuneesti, koska onhan noista kirjoista kohuttu, ja täytyyhän jokaisen itseään arvostavan kirjabloggarin joskus niihin kohuttuihinkin tarttua.

Teos otti minut haltuunsa ihan ensi metreiltä. Olin häkeltynyt. Miten inhimillinen ja viisas hahmo! Miten maukkaasti rivien väliin kirjattuja ajatuksia maailmasta, vaikeistakin asioista, yksinäisyydestä, kuolemasta, ystävyydestä, luopumisesta ja ymmälläänolosta muutoksien edellä. Toisessa kourassa maalaisjärkeä, joka on osittain menetetty, kun siirryttiin käpylehmistä virtuaalilemmikkilehmiin ja sitten vielä reaaliajassa kotisohvalla, vaikka jossain pellolla toisella puolella maailmaa ammuviin lehmiin. Toisessa nerokastakin tarttumista modernimpaan hetkeen vaikka sylitelevisioiden muodossa.

9789510407622_frontcover_final_medium
Kuva: WSOY

Tarkoituksenaan löytää mustetta testamentin tekoon, mielensäpahoittaja ajautuu kohtaamaan poikkeuksellisia vieraita: sivistyneen lättähatun ja naapurin ”thaimaanialaisen” ottopojan, ja myös oman poikansa, joka hänkin on enemmänkin vieras. Kun pään kopsauttaa väärällä hetkellä, voi päälle langeta hoitolaitokseen joutumisen uhka, vaikka uhan alla oleva olisi uhkaajiaan enemmän kartalla maailmanmenosta, sotavuosista tähän päivään.

Jokaisessa suvussa on vähintään yksi tällainen vanhanajan ukko, joka näyttää tunteensa kipristellen ja manaa tätä aikaa (oli tämä aika mikä tahansa). Mutta mielensäpahoittaja on paljon muutakin kuin teknologisesta kehityksestä tipahtanut jäärä – hän on hyväntahtoinen, suvaitseva, oppimiskykyinen ja läheisistään omalla jäyhällä tavallaan suuresti välittävä ukkokulta. Nauroin ja liikutuin vuoroon, mutta päälimmäinen tunne oli kuitenkin se hämmästys. Että minulta on jäänyt lukematta tällainen kultakimpale.

Pojantytär kysyi miksi minulla oli presidentin puku päällä, kun yleensä papalla on papan puku. Sanoin harjoittelevani merkittäviä juhlia varten. Pojantytär kysyi tulisiko niihin juhliin prinsessoita.

-Mulla on prinsessapuku, uimapuku ja lapulliset haalalit, tyttö kertoi.

Kyllä ovat kaikki prinsessavaatteita, jos niin haluamme.

 

Kevään korvalla – Mitä luen ja miksi?

Arkeni koostuu nykyään puurolautasista, hihkaisuista, huppistarallaista ja hämmästyksistä. Joukossa on kuitenkin pieniä kirjallisuushetkiä sekä tapahtumasuunnittelun että (usein nukkuvan lapsen yli) lukemisen merkeissä. Mitä sitten luen ja miksi? Mitä taas en lue?

Kaunokirjallisuus:

Suurin osa lukemistostani on kaunokirjallisuutta. Olen käynyt läpi ”Kabulin kärsivät naiset” -kauden, jonka aikana luin lähes pelkästään Lähi-itään, Aasiaan ja Afrikkaan sijoittuvia sotaisia ja väkivaltaisia kuvauksia. Nykyään luen aiemmasta poiketen eniten kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta yhä paljon myös etenkin muiden eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kirjailijoiden draamaa.

Suosikkiaiheitani: maailmansotien kotirintamat, syvälliset ihmissuhdekuvaukset, luonnon ja ihmisen suhde, ilon löytäminen traumojen jälkeen, psykologiset keplottelut (saa suositella!) ja leikkisät kirjalliset ratkaisut (kuten kirjeromaanit).

Mutta ei: kapulakielellä kirjoitettuja dekkareita, pitkiä elämäkertoja, kauhua tai paatoksellista turtuneisuutta ja sielun pimeyttä.

Tietokirjallisuus:

Opintojeni aikana luin paljon sekä Suomen että muun maailman historiaa niin kepeässä kulttuurimuodossa kuin järkälemäisessä historian kokonaiskuvamuodossa. Nykyään luen yhä jonkin verran tietokirjoja historiasta, mutta uudet opinnot ovat vieneet minut kirjastolaitoksen ja informaatiovirtojen maailmaan.

Suosikkiaiheitani: mikrohistoria, toinen maailmansota, antiikin Kreikka ja Rooma, 90-luku; miksi muut lukevat ja mitä, lukupiirit, lukusuositukset ja kirjallisuudenhistoria.

Mutta ei: pelkkä poliittinen historia, tekniikka ja teknologia, suurmiehet.

arjen kirjat

Novellit, runot, sarjakuvat:

Luen näitä kaikkia melko vähän, hävettää vallan. Tällä hetkellä pöydällä lojuu puoliksi luettu Roald Dahlin novellikokoelma, varsin nerokkaita juonenkäänteitä on hänellä. Runoista olen perehtynyt etupäässä satakuntalaiseen tuotantoon ja sarjakuvat ovat melkein täysin unohtuneet. Kenties näissä on tulevaisuudelle haastetta.

Self help -opukset:

Innostuin Konmarin läpi selailtuani tavaroiden raivaamisesta ja sen myötä luin myös Ilana Aallon mainion Paikka kaikelle -teoksen. Ohjeet niin sanotusti parempaan tai helpompaan elämään tuntuvat välillä olevan tarpeen, mutta suhtaudun niitä tarjoaviin teoksiin leikkimielisesti – jos jokin menetelmä tai neuvo tuntuu omalta, niin otan sen talteen. Oma onnellisuusprojekti ja elämänhallinta koostuvat kuitenkin enemmän persoonallisista arjen ja juhlan valinnoista kuin muilta saaduista opeista tai julistuksista.

Lastenkirjat:

Näitä selataan ja luetaan meillä koko ajan enemmän. Päälle puolivuotias poikamme on selvästi kirjallisuusintoilija ja jaksaa jo seurata useammankin kirjan verran syömättä koko ajan sivun alareunaa. Sivujen kääntäminen sekä kirjan avaaminen ja sulkeminen ovat tämän hetken suosikkijuttuja. Itse pidin lapsena esimerkiksi Pupu Tupunasta, joka nyt näyttäytyy melko höpsönä kirjallisuutena. Silti meillä luetaan Tupunaakin, sekoitettuna uusiin ja muihin vanhoihin lastenkirjoihin.

Suosikkiaiheitani: seikkailunhaluiset tytöt ja pojat, prinsessat ja prinssit, eksoottiset tarinat, satumaisuus, värikkäät eläimet ja erilaisuuden rikkaus; pojan suosikkeja suuret eläinhahmot ja kurkistuskirjat.

Mitä suunnittelen lukevani: Kielitaidon elvyttäminen on suunnitelmissani (italia? espanja?), joten vanhat koulukirjat palaavat luultavasti lukemistoon. Lastenkirjojen määrä lisääntynee roimasti, omat lukemiset jäänevät vähemmälle taaperoiän häämöttäessä kesän takana. Kenties luen kiireisessä arjessa enemmän lehtiä tai blogikirjoituksia? Pääasia on, että luen.

Heinissä kahahtaa hiljaisuus

9789510403839_frontcover_final_small
Kuva: WSOY

Jokaisessa suvussa on jonkinlainen matriarkka tai patriarkka, jonka sana, jopa henki, hallitsee hänen eläessään – ja kuoltuaankin. On kostoa hautovia veljenpoikia, joka viikko uuteen mieheen haksahtavia sisarentyttäriä, jurottavia serkkuja, jotka istuvat kiusallisen hiljaa sukujuhlissa. Miehiä, jotka ovat käyneet lähteäkseen kohta ja jättääkseen tyhjyyttä. Naisia, joiden jäinen olemus vainoaa lapsia öisin. Ja toki on myös lämminkätisiä täti-ihmisiä, hyväntahtoisuus perässään lepattaen. Jokaisella ehkä monta erilaista roolia – sukurooli, työrooli, ystäväsuhdekahvittelurooli, lakananheiluttelurooli, kokkikurssiharrastusryhmärooli. Sitten on jonkinlainen sukutalo, perintötila tai ehkä jopa kartano, jossa joku asuu, yksi haluaisi asua (teoriassa, jos ei olisi kiinni kaupunkilatte-elämässään), toinen havittelee osinkoa mahdollisista myyntirahoista, kolmas on sitä mieltä, että koko myyntipotin pitäisi kuulua hänelle. Kesäjuhlissa kaikki nämä kohtaavat ja hymyilevät herttaisesti, kyräilevät sitten salaa tyhjentämättömän huusin takaa.

Tällaista juuri on niskavuorimainen maisema Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY, 2014) -romaanissa. Lujankarhea Asta-täti asuu ja vartioi Niityn metsätilaa. Häneen on jättänyt jälkensä äidittömyys ja hänen nykyisyyttään häiritsevät piipahtelevat sukulaistytöt lapsineen sekä oman pojan tuore heila. Menneisyydessä Elsin sielu on synnytyksenjälkeisen turtuneisuuden musta. Tulevaisuudessa Jukka haluaisi hankkia tyttärelleen suurempia elämyksiä, tai todellisuudessa itselleen heijastuksia tyttären ilosta. Kirjallisuuspiiriä vetävä Teresa elää suhteessa odottaen jo seuraavaa, parempaa, tilalle. Sisarukset Riikka ja Hanna ymmärtävät toisiaan ehkä koko ajan vähemmän. Onnenhetket ovat jonnekin kadonneet, mutta niiden muisto tekee haikeudesta kaksinkertaisen.

Luin hiljattain, että Suomessa ei kirjoiteta tavallisista, onnellisista perheistä. Eikö sellaisia sitten ole? Tätä tosiaan tulee miettineeksi, kun lukee suomalaisia romaaneja. Historiallisissa romaaneissa eletään sotaa, kaihotaan kotirintamalla, kuollaan taisteluissa, urhoollisesti, mutta kuitenkin vähän kituen. Nykypäivää kuvaavissa romaaneissa on kaiken runnovia sukusalaisuuksia, kaunaa, eroja, kaunaisia eroja, kaihoa eroamiseen, väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja surua. Jokaisesta suvusta löytynee vähintäänkin yhtä näistä, mutta entä ilo? Entä lempeät pannukakuntuoksuiset sunnuntait, entä kesäyöt paljain varpain? Sellaiset yöt, joiden seurauksena ei synny ei-toivottuja lapsia tai hirttosilmukoita ulkorakennuksiin. Yöt, joista syntyy niittykukkaisia juhannusunia ja mansikkamuistoja lapsuudesta turvaamaan aikuisuuden haasteita, aikuisuudessa herttaisia kosintoja, vanhenemista rakkaan kanssa, sairauksien selättämistä ja naapurin koiran iloista hännänheilutusta sen oikaistessa pihan yli.

Silti myös minun (toki nyt hiukan väsyneeseen, mutta) unelmoivaan ja kauneutta näkevään, melko onnelliseen mieleeni vetoavat tällaiset traagiset sukutarinat, joissa jokainen eri kertojanäänellä kerrottu luku avaa kokonaisuutta hiukan lisää. Loppu ei tuo ratkaisua. Henkilöt jäävät hiukan tyhjänpäälle arpomaan kohtaloaan. Lukija jää miettimään, oppivatko he ollenkaan, saavatko muutettua kaunaista, salaisuuksia kantavaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kieli ihastuttaa, synnytyksenjälkeisen masennuksen kuvaus vavahduttaa. Ihmisten raakuus ja ilkeyksiin kykenevyys jättää sydämeen ikävänkalvavan tunteen.

Linnoja

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansi-192x300
Kuva: Bazar

Millainen linna sinä olet?

Rakkaus on uhrautumista. Rakkaus on itsensä unohtamista, velvollisuuksiin tarttumista, saunailtojen perumista, sairaalapäivystyksessä istumista (jouluaattona, kahdeksan tuntia, tietämättä kuinka kauan vielä, kotona laatikot odottamassa paistamista). Rakkaus on lämpimiä vilttejä ja kaakaota. Rakkaus on rohkeutta ylittää tie.

Entä kun tie pelottaa ja rakkaudenuhrausten vastapainoksi ei saa suukkoja? Rakastuneet Alex ja Jody saivat aikoinaan toisensa ja maailman ihanimman poikalapsen, Samin. Tässä hetkessä Alex menettää yhtäkkiä yhteisen kodin tervetulotoivotukset, varmuuden avioliiton jatkumisesta ja työnsä, jonka parissa hän aivot puutuneena ahersi, yhteisen hyvän vuoksi. Niin hän luuli. Jäljellä ovat pakotetut, tulehtuneet hetket autistisen Samin kanssa, joka on Alexille toki rakas, mutta vieraampi kuin kantakahvilan baristat. Pitäisi luoda suhde lapseen, jotta elämä voisi jatkua samanlaisena. Tämä on alkuasetelma Keith Stuartin menestysromaanissa nimeltä Poikani Sam (Bazar, 2016).

Jossain lituskalla patjalla maattujen hitaiden öiden, haamuna siintävien koulunporttien, sulkeutuvien ovien ja liian monen tuopillisen keskellä Alex tapaa poikansa. He rakentavat yhdessä uuden maailman. Eivät sanoilla, joita Samilla on vain muutama. Eivät leikkipuistoissa, joiden riehakkaita lapsia ja koiria Sam pelkää. Eivät kosketuksissa, joita Sam kavahtaa. Linna ja sen ympäristö rakennetaan pala palalta pelissä nimeltä Minecraft. Pelin tiimellyksessä Sam vapautuu, ottaa osaa, haluaa jakaa asioita. Alex saa avaimet lapsensa sieluun. Hän löytää ikävän, jota ei ole tiedostanut – ja rakkaus muuttaa muotoaan vavahduttavaksi. Äkkiä vain Samilla on merkitystä.

Jokainen meistä on linna. Yksi heiluttaa ikkunasta valkoista lippua, toinen kirjavaa pöytäliinaa, tuulettaa. Joku on jättänyt linnansa oven auki, ja kaikenlainen saasta pääsee vyörymään sisään. Yhden linnan torninhuipussa kasvaa väkevä purppuratulppaani, tiputtelee tulisia nuppujaan alas nurmelle. Erään linna on tiiviisti muurattu, ympärillä vallihauta. Toisen linna on tehty hattarasta, se on makea ja jättää ohikulkijankin kengänpohjiin iloista tahmaa. Ja yhden linnassa on tummat seinät, ikkunat on suljettu, ovi teljetty. Vain pieni viiri liehuu tornissa ja kertoo, että kyllä, jonkun se kuitenkin on. Yhdestä linnasta toiseen linnaan kulkee riippusilta, heippuu ja huojuu, heilahtaa epävarmuudesta, vakautuu luottamuksesta. Askel on otettava, muuten tipahtaa vallihautaan. Tai mikä pahempaa, jää omaan onneensa nojaamaan.

En väitä tuntevani autismia. Kirjoittaja, joka itse elää autistisen pojan kanssa, sen sijaan tuntee. Luotan hänen näkemykseensä. Otan hämmästyksellä vastaan hänen havaintonsa, osuvat ilmauksensa ja oman tarinansa – joka ei ole sama kuin Samin, mutta on tuonut sille inspiraation. Tarina liikuttaa, poika ja isä saavat kasvot, joita tahtoisin silittää. Kirja saa minut haluamaan parempaa yhteyttä läheisteni maailmaan. Että voisin nähdä ja kuulla enemmän. Että voisin rakentaa sellaisen linna, jonka ikkunat ovat auki aina uudenlaisten näkemysten ja elämistapojen tulla, käväistä ainakin.

Jokainen meistä on linna. Millainen linna sinä olet?