Lapset ovat viisaita olentoja. Siksi heille kannattaa tarjota muutakin luettavaa ja kuunneltavaa kuin vessanpönttö- ja peppuhuumoria, vaikka kyseiset seikkailut pikkuväkeen toki helposti vetoavatkin.
Alkukesästä sain luettavakseni ja kirjahyllyaarteekseni Karoliina Suoniemen uusimman lasten tietokirjan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain, 2019). Rautakauden ajan lapset Mielu ja Joutsi asuvat isänsä äidin, peräti yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen, Lempin ja pikkuisen, sairastelevan serkkunsa Suvimarjan kanssa Euran kylässä. Mielun ja Joutsin isä käy pitkillä kauppamatkoilla ja palaa mukanaan tarinoita suuresta maailmasta. Elämä on 1000 vuoden paikkeilla hyvin erilaista kuin nykyään, mutta lapset ovat lapsia, olipa aika mikä tahansa. He haaveilevat siitä, mitä tekevät isona. He juoksentelevat, kujeilevat ja leikkivät. He ovat erilaisen samanlaisen maailman lapsia.
Kirjailija kiinnittää uudet tiedot lasten omien kokemusten päälle – vertaillen, mukaillen, tempoen mukaan entisajan tarinan lumoon. Ei kaunistellen, mutta lempeästi. Ajan totuudet, lyhyt elinikä, sairaudet, orjuus ja kaikenlaiset vastoinkäymiset tulevat ilmi lapselle sopivassa muodossa. Suoniemi kirjoittaa lapsille puhutellen, kysellen ”ehkä sinullekin on tuttua”. Hän kutsuu lapset seikkailuun. Vaikka kaikkea tuon ajan elämästä ei voida varmuudella tietää, tai oikeastaan näin on vain harvan asian kohdalla, niin historian tulkinta saakin olla myös ajatusleikkejä, mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Varsinkin, kun kysymys on lasten mielikuvituksen ruokkimisesta ja ymmärryksestä – kasvamisesta siihen, että on itse osa ihmiskunnan jatkumoa, osa koko luomakunnan yhteistä historiaa.
Viikinkimäisyyksiä nähtiin niin ikään 22. elokuuta Kirjojen yössä Porin pääkirjastolla. Lapset saivat puuhastella erilaisissa viikinkityöpajoissa. Tarjolla oli muun muassa riimukirjoitusharjoituksia ja kirjanmerkkien askartelua. Kirjailija itse oli myös paikalla kertomassa viikinkiajan lasten elämästä. Tietokoneista Mielu ja Joutsi eivät tietysti olleet kuulleetkaan, mutta nykylasten tapaan he leikkivät, söivät, nukkuivat, liikkuivat ja hoitivat eläimiä. Tämän totesi myös innokkaasti kuunteleva ja keskusteleva lapsiyleisö. Lasten lienee vaikea kuvitella edes isovanhempiensa lapsuutta, joka oli hyvin erilainen kuin heidän digimaailmansa, mutta monet tutut elementit ovat siirtyneet menneestä nykypäivään. Jälleen kaivataan metsäyhteyttä, jälleen kerätään kuusenkerkkiä. Kirjassa myös esitellään esimerkiksi muinaisia linnavuorien paikkoja, joissa edelleen voi kulkea menneiden aikojen astinkiviä pitkin. Jotain rautakauden ajan elämästä on jäänyt meille ihmeteltäväksi, meidän amfiteattereiksemme ja pyramideiksemme.
Ihan oikeat viikinkiajan lapset antoi minullekin, historiaa pääaineenani lukeneelle aikuiselle, paljon uutta hyödyllistä ja viihdyttävää tietoa. Esimerkiksi löyly-sanan sieluun viittaava muinainen merkitys sekä siihen liittyneet uskomukset eivät olleet minulle tuttuja. Keijukaisten ja metsänpeikkojen kanssa kasvaneena maalaistyttönä minuun vetosivat myös viittaukset rautakauden ajan ihmisten uskomuksiin ja ajatuksiin luonnon kanssa sovussa elämisestä. Metsänväki, Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni, joista meillä lauletaan unen tuloa odotellessa lähes joka ilta, hymyilyttivät ja liikututtivat.
Ja saadaksemme kerronnallisen kaaren tähän blogikirjoitukseen kerrottakoon, että onhan tässäkin teoksessa myös sitä vitsikkyyttä. ”Karhunkin naiset pystyivät säikäyttämään pois näyttämällä tälle pyllyään”, kertoo tämä lasten tietokirja – ja näin on varmasti yhä vieläkin.
Aarrekirjasto 