Valossa vesi tummaa

Kuva: Otava
Kuva: Otava

Majakassa palaa hyvin himmeä valo. Yksi on joukosta poissa. Hänen varjonsa näkyy seinillä, naurunsa kaikuu tyhjiksi surruissa huoneissa. Yksi on kahdesta poissa. Hänen värinsä on vaimentunut. Hänen tunteensa ovat siirtyneet toiseen, yhteiset lelut piiloutuneet katseilta sängynlaitoihin ja hämähäkinverkkoihin ullakolle. Koira ulisee toisen laulua. Äiti peittelee väärän kaksosen. Isä pakenee vaihtoehtoisia todellisuuksia omiin tummiin tunteisiinsa.

S. K. Tremaynen Jääkaksoset (Otava 2016) oli lukulistallani yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja, joka sopii moneen genreen – se on etäisesti kauhua, enemmän trilleriä, vahvasti koskettavaa draamaa. Identtisten kaksostyttöjen, Kristien ja Lydian, vanhemmat yrittävät selvitä toisen tytön traagisesta onnettomuudesta. Eniten selviämään joutuu kuitenkin elossa oleva kaksonen. Miten ylläpitää identiteettiä, joka on kuulunut kahdelle? Olla yksin odotusten ja olemisten valtameressä. Meri on kokemusten taustalla konkreettisestikin, perheen muuttaessa muistojaan karkuun Skotlannin syrjäiselle majakkasaarelle. Mutta siellä muistot vain kietoutuvat pahemmin heidän ympärilleen.

Jääkaksoset on hyytävää kerrontaa surun jälkeisestä mielen järkkymisestä, toivottomuudesta, lopullisuudesta. Vihasta, joka valtaa mielet, kun on pakko syytellä, etsiä vihollisia. Kun ei osata rakentaa luottamusta ja rakkautta uudelle pohjalle. Lukija ei tiedä kenen mukaan lähteä, ketä uskoa. Missä näkyvät totuuden värit, kun kaikki näyttää harmaalta? Siinä tämän kirjan lumo: Loppuun asti pitää miettiä mistä on kysymys. Loppuun asti sielua kalvaa epätietoisuus tyttöjen kohtalosta. Ja ovatko uhreja sittenkään ensisijaisesti kaksostytöt? Kuka on pahantekijä, onko sitä kukaan?

Vastasiko kirja odotuksia? Ei täysin. Paikoitellen toivoin, että tempo olisi nopeampaa. Trillerimäisyys tiiviimpää. Toisaalta tiettyjen tunteiden ehdottomuus tuntui liian kulmikkaalta. Voiko viha noin tyystin viedä rakkauden paikan? Mainiota, joskin järkyttävää luettavaa yhtä kaikki. En suosittele luettavaksi yksin pimeissä huoneissa, mutta valoisaan aikaan kyllä. Tästä tuli etäisesti mieleen myös upea romaani Valo valtameren yllä, vaikka asetelma onkin jokseenkin erilainen. Majakkasaaret kaikuvat sellaista eteeristä surua. Ymmärrän hyvin, miksi kirjailijat haluavat käyttää niitä tragedioiden näyttämönä.

Mainokset

Elämää aistien

Kuva: WSOY
Kuva: WSOY

Syksy on saapunut. Aamuisessa maisemassa tuoksuu kirpeä viileys. Kesä on pukeutunut liehuvahelmaiseen mekkoon. Helmat nousevat syystuulen kosketuksesta korkeuksiin, jossa linnut vasta yrittävät muodostaa auraa. Haparoiden. Kuten mekin vastaanotamme syksyn. Emme luopuisi kesästä. Mutta syksy jos mikä on kaikin aistein koettavissa.

On ihmisiä, jotka aistivat voimakkaammin kuin muut. Jotka käsittelevät kokemustaan maailmasta jonkin tietyn elementin kautta, sen voimasta. Tällaisia ihmisiä ovat Kukkien kieli -teoksen (WSOY 2012) Victoria ja Lumen taju -teoksen (Tammi 1993) Smilla-neiti. Toinen heistä elää kesästä, toinen talvesta. Mutta molemmille kokemus elämästä on kosketuksissa luontoon.

Peter Høegin Lumen taju on jännityskertomus, jonka päähenkilö on Smilla Jaspersen, grönlantilainen, joka on heitetty sopeutumaan kööpenhaminalaiseen naapurustoon. Kun hänen hyvä ystävänsä, 6-vuotias Jesajas, yllättäen kuolee, Smilla vaistoaa katon lumijäljissä vaietun rikoksen. Lumen taju johdattaa hänet vyyhtiin, joka on jäisempi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Eikä lumentajuinen ihminen koe asioita niinkuin muut. Hänen aikaansa, olemistaan, ei voida kuvata tieteellisin termein. Herätyskello lyö aikaa, joka on jäätä aistivalle tarpeeton ja vieras.

Siellä missä eletään roudasta ja jäästä, lumelle ja kohmeelle on monia sanoja. Suomessa puhumme esimerkiksi huurtesta, härmästä, roudasta, suojalumesta, puuterilumesta, sohjosta. Kuurankukat piirtyvät ikkunoihin. Tiedämme milloin kannattaa herättää viime talven lumiukko henkiin. Tiedämme koska jään päällä oleva lumipeite on petollinen. Mitä näillä tiedoilla tekevät eteläiset kansat, jotka vaeltavat kukkaniityillä?

Vanessa Diffenbaugh on kirjoittanut tarinan nuoresta kasvatuslaitosten kasvatista Victoriasta, joka ymmärtää kukkia paremmin kuin ihmisiä. Victoria ei ole oppinut luottamaan edes itseensä, mutta kukkiin hän luottaa. Niiden lohtuun, rauhoittavaan voimaan ja viesteihin, joita vain kukkien kieltä taitavat ymmärtävät. Hänen yksinäinen mielensä on täynnä epäluottamuksen laventelia ja hylkäämisen akileijaa. Kun hän kohtaa kukkaistorilla ihmisen kaukaa menneisyydestä, alkavat aran toivon syklaamit hitaasti kasvattaa juuriaan hänen suojamuurinsa aukoista.

Nämä kaksi tarinaa ovat kuin yö ja päivä. Toisessa on keskiössä rikos, jota selvitettäessä mennään syvälle laivanrakentamisen ja tutkimusryhmien varustamisen tekniseen sanastoon. Toisessa taas nuori, epävarma tyttö etsii itseään ja rakkautta, jota hän ei usko ansaitsevansa. Kuitenkin tarinoissa näkyy sama nöyryys luonnon edessä. Usko siihen, että tuoksu, kosketus tai salattu tieto voi olla enemmän kuin näkyvä, kiireinen maailma. Kukat ovat kesän aavistus, lumi ja jää talven ehdottomuutta. Molemmat tarjoavat mahdollisuuden moniaistiseen ymmärrykseen.

Mikä on sinun lempikukkasi? Tiedätkö sen merkityksen?

Peilissä vieraat kasvot

Kuva: Bazar
Kuva: Bazar

Toivon, että tietäisin edes yhden asian varmasti. Edes yhden asian, 

jota minulle ei ole tarvinnut kertoa, josta minua ei tarvitse muistuttaa.
 
S. J. Watsonin vuonna 2011 ilmestynyt esikoiskirja Kun suljen silmäni (Bazar) kertoo keski-ikäisestä Christinestä, joka herää kunakin aamuna vieraaseen elämään. Hän unohtaa joka yö useamman vuosikymmenen elämästään ja luulee heräävänsä lapsuudessaan tai varhaisessa aikuisuudessa. Koti on vieras, vieressä nukkuva mies on vieras, jopa hänen omat kasvonsa ja vartalonsa ovat vieraita – vähintään kaksikymmentä vuotta liian vanhoja. Tapaamansa tohtori Nashin avustuksella Christine alkaa pitää päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa päivittäin kaiken omasta tilastaan ja ympäristöstään oppimansa. Pikkuhiljaa muistojen rippeet ja päiväkirjan sivut alkavat muodostaa yhtenäistä kertomusta, jonka kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Christine ymmärtää, että hän ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta kuinka luottaa itseensä, kun elämä näyttäytyy omassa mielessä kerrallaan vain nousevasta aamusta laskevaan iltaan?

Lue lisää