Jos runo olisi mies

Seuraa oma introni:

Jos runo olisi mies

Se istuisi tienvarressa ja miettisi olemistaan

Se olisi rakennettu kaikenlaisesta keskeneräisestä

Rakennustiilistä tienvarressa

Lumiukoista ilman porkkananeniä

Ja toiveista hiekanmuruista jyvistä ja akanoista.

 

Kuva: Pauli Karmala

Sain taannoin luettavakseni Pauli Karmalan uusimman runoteoksen Kuutamopeura (Books on Demand, 2019). En ole varsinaisesti mikään suuri runojen lukija, enkä ehkä siis ole myöskään paras runotaiteen arvostelija. Mutta näistä runoista minä yhtä kaikki pidän.

Olen aiemmin blogissani analysoinut Karmalan runoteoksia Lyhyen kesän lapset (2012) ja Ukko (2014). Hänen tyylinsä säilyy tässä uusimmassakin paljaana, rehellisenä, tuttuna. Hänen paikkojaan ovat yhä luonto – ja ihmisluonto – , kaupungin tilat ja hiljaisuudet. Hänen ihmisensä ovat tavallisia, parhaansa yrittäviä, erehtyviä, viidettä kahvikupillistaan huoltamolla ryystäviä, vatsaa kerryttäneitä ja rotvalleihin kompastelevia. Sellaisia, joiden sisällä kytee kuitenkin mahdollisuus ja entäjos. Helposti samastuttavia, vaikka itse olisi mitä vain tahansa muutakin. Karmalan runot avaavat teitä paitsi hänen omaansa, myös perinteiseen suomalaisen miehen mielenmaisemaan, siis sinne, missä tunteet ovat sykkivän voimakkaita, mutta ne ilmaistaan usein yömyöhän ohimennenhipaisuilla ja sillä, että kahvi on kuitenkin keitetty.

Karmala myös kirjoittaa runojaan ikään kuin vain itselleen. Ne ovat hänen tuntojaan, hänen muistojensa kaikuja ja tulevaisuuden pelkoja, haaveitakin. Sanoja, joiden koko sisältö ehkä avautuu hänellekin vasta matkan varrella. Hän taitaisi kirjoittaa, vaikka kukaan muu ei koskaan lukisi hänen kirjoittamastaan sanaakaan, mutta toivon hänen hienoille ajatuksilleen kyllä paljon lukijoita. Suureellisuus ja ylitseampuvuus valtaa maailmassa alaa, mutta samalla minimalismin ja arkipäiväisen onnen ylistys kiehtoo, jopa massoja. Juuri sellaista kaunista minimalismia näen Karmalan sanoissa. Lisäksi näen paljon itsellenikin tuttua maailmantuskaa, joka kumpuaa vanhemmuuden tuomasta kipeästä rakkaudesta. Lapsen kasvun aiheuttamaa hämmennystä, pelkoa, kaihoa ja hauraita toiveita siitä, että todellisuus olisi jälkipolville enemmän kauniin sadun kaltainen. Että rakkautemme voisi kääntää maapallon kurssin. Ja paikoitellen, lukiessani, hiukan nielin kyyneleitä:

(…) lapsesta,

joka ihan juuri kohta kasvaa

ja minä jään yksin istumaan legolaatikolle,

jossa silloin kun olisi ollut aika, istuin liian vähän. (Runosta Legot)

Kirjoitettava on, vaikka maailma odottaa syöpälääkkeitä ja masennuksen torjunta-aineita ja sademetsien pelastajia ja lentokieltoja. Jonkun on kirjoitettava. Joidenkin on oltava ääni, joka hiukan ravistelee kohmettuneita sieluja toimintaan ja etsimään edes itsestään vapautusta perisynnistä, joka on ihmisyys.

(…) Siksi minusta ei koskaan enää voi tulla

ehjää ja kokonaista.

Mutta se on hinta siitä,

että nämä rivit ovat tässä. (Runosta Lopputili)

Jos runo olisi mies, olisi se varmasti rehellinen mies. Ei valkoisella ratsulla auringonlaskuun ratsastava pelastaja vaan ennemminkin mies, joka kuunvalossa kuutamopeuraa unissaan takaa ajaa.

 

Teljän Kirjallisuuspäivät 2018 – Tunnelmia, tunnetta ja tietoa

Sain ilon ja kunnian olla tänä vuonna mukana järjestämässä Teljän Kirjallisuuspäiviä. Tapahtuma järjestetään vuosittain Teljän kirkossa, mutta se on kaikille avoin ja kaikkia myös mukaan kannustava kulttuuritapahtuma. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran jo alkuvuodesta pohtimaan päivien teemaa ja sisältöä. Pohdimme, että näinä sotaisien vuosien muistoaikoina sekä kaikenlaisten vakavien poliittisten ja ylikansallisten ongelmien keskellä haluammekin aihepiiriksi jotakin iloista – Teemaksi valikoitui näin Hyvinvoiva kepeys. Ei siis hömppäys tai vakavuuden kaihtaminen, mutta lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden hyvää tekevät olemus ja vaikutukset.

Perjantaina laulettiin yhteislaulutilaisuudessa iloiseksi valikoituneita hengellisiä lauluja. Tunnelma oli varsin lämminhenkinen. Paikalla oli myös kirjaston Arja-täti pop-up-kirjaston kera…

…Niin kuin myös lauantaina, joka oli kirjallisuuden riemujuhlaa. Paneelikeskusteluun koitimme valikoida kolme toisistaan eroavaa kirjailijaa ja lopputulos olikin mainio: Mukana oli nuoren naisen värikäs vallattomuus, kokeneemman kirjailijattaren ponteikas leikkisyys ja runoilijaherrasmiehen valloittava kujeilu, siis Taina Latvala, Leila Tuure sekä Jouni Inkala. Haastattelijana toimi aina niin ihana läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.

Taina Latvala viehätti tyylikkyydellään. Hänelle iloa tuovat muun muassa syksyn värit ja kotiseudun (sielun)maisemat. Latvala kertoi ilon tuntuvan fyysisenä läikähdyksenä ja olevan lyhytkestoisempaa kuin onni. Hänen romaaninsa ovat täynnä vakavia aiheita, joista ei kuitenkaan puutu huumorikaan – elämän kepeys ja nurjuus kulkevat usein sisarina, kuten sisaret uudessa Venetsialaiset-romaanissa. Näytelmäkirjailijana Latvala on kuulemma saanut myös leikitellä komedialla. Hänen mukaansa minä-kertojan on kolmatta persoonaa helpompi tuoda tekstiin ironiaa. Latvala kertoi kirjoittamisen tuovan hänelle itseilmaisun iloa, olevan järjestyksen luomista kaaokseen, vapautta luoda maailmoja sekä liikkua vapaasti ajassa ja paikassa. Asioista voi hänen mukaansa kirjoittamalla pitää tärkeistä kokemuksista kiinni. Latvala painotti, että hyvän kirjoittajan on myös luettava. Kirja on hänelle illan rauhoittumishetki tai aamunaloitus, kirjoittaminen on romaanitarinoiden lisäksi kiitollisuuspäiväkirjan ja lukupäiväkirjan pitoa. Latvala kertoi kirjoittavansa mieluiten kronologisesti, hiovansa lauseita täydellisyyteen ja kirjoittavansa usein kahvilassa (mistä pidän kovasti muuten itsekin).

Leila Tuure tunnetaan etenkin historiallisista romaaneistaan, mutta hän antoi meille lukunäytteen hissitontun ja vinttitontun seikkailuista. Tuuren mukaan olemassa on varmastikin ilon kaava. Ilo on sisäinen asia, optimismia, jossa ei liikaa heijastu mennyt eikä tuleva. Huumoria historian havinan joukkoon voi ripotella koomisilla sivuhenkilöillä, sanavalinnoilla ja nimillä. Hauskuus voi olla hieman piilotettua, älykästä huumoria. Tuure kertoi miettivänsä illalla (tai yöllä, voi yöunet) seuraavan päivän aloituslauseen valmiiksi ja kirjoittavansa kolme tuntia aamuisin. ”Sen jälkeen sulostutan miestäni”, Tuure totesi leikillisesti. Opettajana toiminut Tuure kertoi romaanikirjoittamisen olleen looginen jatke sille, että hän jätti koulutyön kaihomielin. Hän on mieltynyt perinteisiin sanakirjoihin, jotka tarjoavat niin paljon enemmän kuin nyky-Google. Vapaaehtoinen kirjoittaminen tuo iloa, toisin kuin pienenä ”suositeltu” päiväkirjakirjoittaminen, samoin kuin iloa Tuurelle tuo meri ja sen ”valtava ajatus vapaudesta”.

Runoilija Jouni Inkala esiintyi pojanviikarimaisen herrasmiehen elkein. Hänelle ilo on leikkivän ihmisen elämänasenne, joka tarvitsee synkkyyttä vastapainokseen. Inkalan mukaan kepeys on älykkäämpää kuin suora huumori, ja esimerkiksi runoihin kepeyttä voi ujuttaa takavasemmalta, hiukan yllättäen. Tehokeinona tyylien sekoitus toimii usein paremmin kuin pelkkä iloisuus, ja elämänviisaus, joka on ”puettuna kepeään asuun nielaistaan ehkä helpommin”. Inkala kertoi kirjoittavansa ensin käsin, niitä sanoja ja säkeitä, joita hänen mieleensä tulvii. Valmiit kirjat ovat sisäisten prosessien lopputuotteita, jotka niin ikään tuottavat kirjoittajalle iloa. Mutta luettavaksi tuodusta on kannettava vastuuta, lukijat tulee pitää mielessä. Lukemisen yhteisöllisyys on aivan toista luokkaa kuin kännykän selailu: Yhdessä sohvalla lukevat ihmiset voivat kommunikoida teosten kautta, kertoa lukemastaan toiselle, ottaa osaa toisen lukukokemukseen. Kirjallisuus on verraton ja ainutlaatuinen mahdollisuus vierailla toisissa maailmoissa ja toisenlaisissa elämissä.

Paneelin jälkeen oli vuorossa Heli Laaksosen ja Elina Wallinin lastenkirjaan perustuva kirjateatteriesitys Tapleti arvotus, jonka esitimme Arjan kanssa yhdessä. Mikä hulvaton kokemus myös minulle ensikertalaiselle! Yleisö tuntui pitävän ihanista Semmosista ja Tommosista, määkivästä lampaasta, pikkiriikkisistä kahvimukeista ja pyykkinaruvaatteista.

Lopuksi saimme vielä nauttia kirjailija Kirsti Ellilän erittäin kattavasta kepeää kirjallisuutta ja lukemista käsittelevästä Lue, voi hyvin -luennosta. Saimme kuulla, että kepeys ei suinkaan tarkoita samaa kuin aivottomuus, sillä kepeään kirjallisuuteen on mahdollista ja suotavaakin kätkeä yhteiskuntakritiikkiä, vallitsevien olojen kommentointia ja vakavia sivujuonteita. Näin on asian laita vahvasti myös Ellilän omissa teoksissa. Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat kotimaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa sallittuja, kun ne sijoitetaan menneeseen maailmaan. Käännöskirjoissa, esimerkiksi Maeve Binchyn ja Cecilia Samartinin romaaneissa, uskonto tuo kuvaukseen lämminhenkisyyttä. Poliittinen tilannekin voi olla tapetilla, kun se on maantieteellisesti tarpeeksi kaukana meistä suomalaisista. Kevyt kirjallisuus tuo lohtua, poistaa maailmantuskan hetkeksi mielen päältä. Kepeys antaa lukijalle oman salatun lukuhetken, jota ei juuri mainosteta (kts. kuva alla) eikä kirjoittajia liioin nosteta jalustella tai Finlandia-palkintopalleille. Ellilän mukaan varsinainen kioskikirjallisuus on kuolemassa, joskin marketit tarjoavat hyllyillään yhä lääkäriromaaneja ja ”halpaa rakkautta”. Sen sijaan ”Anni Polvan henki” elää yhä muun muassa Anneli Kivelän ja Tuija Lehtisen kynissä. Mutta meiltä puuttuvat moninaiset kepeämmät sankarittaret, kepeyskentällä käännöskirjallisuus jyrää kotimaiset kirjailijat. Arvostetaanko Suomessa itseisarvoisesti ainoastaan historiallista, vakavaa romaania, mietin ja pohdin minä kuulija. Vastauksena kepeän kirjallisuuden epätodellisista rakkauskuvauksista saamaan kritiikkiin Ellilä totesi oivaltavasti, että kysymys ei ole epätodellisuudesta vaan siitä, missä kohtaa tarinalle laitetaan piste.

Jotkut meistä ovat saaneet kunnian pitää päällään ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paitaa. Kristi Ellilän vastaus näkyy tässä – Entä, jos viihdekirjallisuuskin koettaisiin saavutukseksi?

Tapahtuman jälkeen meillä järjestäjillä oli kiitollinen ja lämmin olo. Kiitos kaikille mukana olleille ja tervetuloa uudelleen – Mitähän saamme nähdä ja kuulla ensi vuonna?

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisyydestä

Kuva: Kirjasampo

Aarrekirjasto on ollut hetken aikaa suunnittelemattomalla tauolla erilaisten elämänmuutosten ja ajatukset varastaneiden asioiden vuoksi. Ulkona puhaltavat jo kevättuulet ja taivaalla liitelevät lintuparvet – mikä siis olisi parempi aika päästää kirjallisuus taas elämään omassakin maailmassani.

Ja mikäs sen parempi tapa palata kirjoittamisen pariin kuin keskittyä syvästi rehelliseen ihmiskuvaan, jonka minulle tarjoilivat, monessa erilaisessa muodossa, Pauli Karmalan runoteokset Lyhyen kesän lapset (Books on Demand, 2012) ja Ukko (Books on Demand, 2014). Olen aikaisemminkin todennut, että en suinkaan ole mikään runouden asiantuntija. Suhtaudun kuitenkin ennakkoluulottomasti kaikenlaiseen runouteen, ja Karmalan tapauksessa teksti vei minut kyllä mennessään ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Nykyään runoilijoita joskus jopa syytetään omaan itseensä keskittymisestä, kaiken kuvailemisesta omasta sisimmästä käsin, leijumisesta ikään kuin taiteen itsensä ja muun kansan yläpuolella omine ajatuksineen. Heitä syytetään siitä, että he eivät enää kuvaa maailmaa vaan itseään maailman osana. Mutta mistä muusta kukaan lopulta voi kirjoittaa kuin omista tunnoistaan? Jossain joku toinen tuntee samoin. Jostain lauseesta, sanasta, on helppo tarttua kiinni. Tiedän, miltä tuo tuntuu. Tiedän, miltä tuntuu olla osallisena maailmasta, mutta kuitenkin lopulta kiinni vain omassa todellisuudessani. Emmekö kaikki välillä tunne niin?

Äiti Linkola

Minussa väittelevät Linkola ja Äiti Teresa.

Näen miten maapallo tukehtuu ihmislihaan,

sen pyyteisiin ja haluihin,

mutta silti haluaisin rakastaa jokaista.

Ja tässä sitten seistään muutamaa astetta tuhdimmin

järjen ja tunteiden sekamelskassa kuin Austen.

Tiedän myös, että ellei ylhäältä tule ihmettä,

niin siinä vaiheessa kun minun pojaltani,

perheeltäni, heimoltani

loppuu leipä, niin loppuu myös Äiti Teresa

ja alkaa Linkola kuten alkaa kaikilla muillakin.

Ja silloin oma suu on lähinnä.

Karmalan tapauksessa tämä omakohtaisuus ja subjektiivisuus tuodaan rehellisesti, paljaasti esiin. Hän runoilee omasta todellisuudestaan, omasta porilaisesta maisemastaan, omasta isä- ja poikasuhteestaan. Hänen ihmisiään ovat olevat ja menneet, isät ja pojat, ensirakkaudet, elämään kadonneet lapsuudenystävät ja luonnoneläjät. Hänen paikkojaan ovat hautausmaat, nuoruuden poikamiesboksit, huoltoasemat ja iättömät, liikkumattomat havukot. Kuvauksissa on välillä arkista karuutta, toisinaan einoleinomaista herkkyyttä, samuliputromaista kekseliäisyyttä. Ote on välillä novellimaisen tarinallinen. Kuolema on jotain luonnollista, ei säikyttävää, ei tavoiteltavaakaan. Elämä on parhaansa tekemistä olosuhteissa, jotka eivät aina ole mansikkaisia. Ihmiselämä on tässä. Kaipuussa muiden keskelle, mutta samaan aikaan kaipuussa yksinäisyyteen.

Miten paremmin voisikaan nainen päästä suomalaisen miehen mielenmaisemaan kuin lukemalla näitä runoja. Vaikka nykymies kyllä osaa myös puhua ja pussata. Jotain ajatonta on silti näissä sanoissa:

Rakkauden sanat

Pitkään luulin rakkauden sanoja helpoiksi sanoa,

kun itselleni ne ovat sitä olleet.

Mutta oikeasti oli polvikaupalla miehiä,

ja on edelleen,

joille ne olivat kovin takertuvaisia

suusta tullakseen.

Eikä se kuitenkaan, vaikka jotkut luulevat,

tarkoita,

että he olisivat rakastaneet tai rakastaisivat

sen vähemmän.

He vain sanoivat sen mielessään,

tai käsin,

heräämällä kuudelta töihin,

niin kuin Matin ja Tepon laulussa.

heijaamalla vauvaa sylissään,

kääntymällä sittenkin portilta takaisin.

 

Karmala ei selvästikään pidä itseään tavallista kulkijaa suurempana ymmärtäjänä, mutta hänen osakseen on valikoitunut tarkkailu, sekä omakohtainen että ulkopuolinen, maailman syvä analysointi. Haikeus kohti mennyttä, kohti vakaana seisovaa metsää. Silti kiinni arjessa, uuden polven maailmalle lähettämisessä ja luopumisissa. Etkö sinäkin haluaisi, että joku näkisi sinut? Näkisi todella. Verkkareissasikin, hiukset likaisina, kulkemassa omaa polkuasi tienviertä, kivikkoa, kuumaa asfalttia pitkin.

Kesää kohti mennään, joten jokaiselle muistutukseksi, jotta ette kesäänne käyttäisi pitäisipitäisi:

Elokuu

Aina loppuu kesä kesken.

Huomaa, että taas jäi monta pyöräretkeä tekemättä,

monta uimista uimatta,

syömättä monta metsämansikkaa.

Eikä koskaan voi olla varma

tuleeko omalle kohdalle

enää kertaakaan sitä seuraavaa.

Kesken kaiken möllöttää täysikuu elokuisen aamuyön sydessä,

tuosta vain onkin vilja jo leikattu

ja mustikoidenkin syytä olla kerätyt.

Yht’äkkiä vaimo valittaa,

että makuuhuoneen ikkuna pitääkin laittaa yöksi kiinni.

Jatku vielä vähän, kesäni.

Veny vielä hiukkasen, nuoruuteni.

Hymyile vielä päivä, raikas morsiameni,

hymyile.

Aikuisten naisten Onneli ja Anneli

Kuva: Hulimaa. Kansipiirros Heli Laaksonen. Taitto Kaisa Niinistö / Paletti.

Heli Laaksonen harkitsi taannoin lopettavansa runoilijan uransa. Moni hänen suurfaninsa, joita ainakin täällä Satakunnassa riittää, ehti jo kenties kalveta kauhusta. Mutta eihän ollutkaan hätää, nyt Laaksonen on ottanut haltuunsa uuden kirjallisuusgenren. Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on dialogimainen näytelmä, aikuisten kaunokirjallinen huumorikirja ja – ennen kaikkea – nuoruutensa akuuteimman kukkeuden ohittaneiden naisten Onneli ja Anneli.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli (kirjat julkaistu WSOY:n toimesta 1966–1984) ovat pieniä tyttöjä, jotka sattumalta saavat ihan ikiomaksi itselleen talon. Siellä he elelevät onnekkaasti kahdestaan, pakoilevat kiireisiä vanhempiaan ja näiden epäilyttäviä sisäköitä. Heli Laaksosen Sylvia ja Tuija pakenevat toisen syntymäpäiväjuhlia nuorisoseurantalon patjalle, jolla kelliessään heidän tulisi pohtia seuran iltamaohjelmaan sopivia runoja. Heli Laaksosen tuotannosta, kuinkas muutenkaan. Lasten yksikseen asustelua katsotaan jopa sadussa karsaasti, mutta mummoikäiset saavat jo hetkeksi karata maailman kuohuista omaan rauhaansa – tosin omaiset saattavat tällöin viettää syntymäpäiväjuhlia ilman sankariakin. Vaan haittaakos tuo!

Mutta on näissä kahdessa parissa muutakin yhteistä kuin sukupuoli ja pakoilu. Kummankin teoksen luvut alkavat sisällön tiivistävällä lausahduksella tyylillä ”kolmas luku jossa ei paljon syödä eikä juodakaan juuri” tai ”jossa saadaan kuulla monenlaisista asioista, tavataan tuttuja ja perustetaan lopulta rosvoliitto”. Voitte itse päätellä kumpi on peräisin kummasta kirjasta. Toimiva tapa, sopivan vinkeä näihin vinkeisiin tarinoihin.

Onneli ja Anneli oli lapsuuteni lempi kirja. Luin koko kirjasarjan pari vuotta sitten uudelleen, ja se viehätti yhä aikuisenakin. Taianomaisuus on sellaista arkisen todellista, jotenkin mahdollista. Kuvailu on pikkutarkkaa ja sulavaa. Sivuhahmot ovat jännittäviä yksilöitä, pahikset ovat lempeitä ja kesytettävissä tai ainakin lopulta voitettavissa. Onneli ja Anneli eivät mielestäni toimineet valkokankaalla yhtä hyvin, tosin miten mikään mukaelma koskaan voisikaan yltää suosikkikirjan tasolle. Sylvian ja Tuijan taas osaan mainiosti kuvitella erilaisiin näytelmiin, jopa elokuvaan – ja näytelmäkäsikirjoitushan tämä käsillä oleva värikäs teos onkin. Turun Kirjamessuilla pari viikkoa sitten nähtiin maistiaisia Sylviasta ja Tuijasta näyttämöllä. En ehtinyt sitä juurikaan seuraamaan, mutta hahmot kyllä näyttivät oikeanlaisilta. Kirjassa murteellisen sanailun tauotukset ja korostukset jäävät lukijan vastuulle, joten näytelmä varmasti tukee dialogin toimivuutta.

Sylvia ja Tuija ovat hurmaavia hahmoja. Heidän seurassaan olisi kyllä viihtynyt vaikka pidemmänkin aikaa. Lienee yleisön reaktiosta kiinni, tuleeko heidän tarinaansa jatkoa. Kenties joskus pääsemme tutustumaan ikäneitosten nuoruuteen ja lapsuuteen, perheisiin ja ihmissuhteisiin laajemminkin. Ainoastaan jo aiemmin julkaistut väleihin ripotellut runot minua hiukan vaivasivat. Vaikka nämä kyllä dialogin keskelle ihan mukavasti sopivatkin, niin tuli osittain sellainen olo, että runot kuljettivat tarinaa, vaikka mieluummin lukisin tarinan kuljettavan runoja. Että mentäisiin tarinan ehdoilla. Ehkä seuraaviin kirjoihin voisi kirjoittaa ihkauudet runot. Aarrekirjastolta joka tapauksessa peukku ylös Sylvian ja Tuijan uusille seikkailuille.

Sunnuntai Turun Kirjamessuilla – tapahtumassa, jolla on sydän

Kuvittaja Sanna Manderin prinsessasalonki.

Parasta: Kohtaamiset ja hihittelyt, bonuksena hästäkki.

Kurjinta: Vuosi seuraaviin messuihin.

Kaupunkibussi 100 vie messukeskukseen. Puoli kymmenen maissa jonotin laukkuineni messuille halajavassa joukossa. Bussissa sain matkaseurakseni oikein veikeitä ihmisiä, kaksi rouvaa (joista toista kutsuttiin miljardööriksi, syy jäi minulle tuntemattomaksi) ja nuoren miehen. He vitsailivat joutuvansa blogiini, ja kas, näinhän kävi. Hymy huulillani poistuin bussista messuriemuun.

Kirjamessuilla vaeltava ja toisiaan väistelevä kansa on innostunutta ja iloista. Kirjamessut ovat siitäkin mukava tapahtuma, että merkkihenkilöt ja haastateltavat tuntuvat vertaisilta. Anna-Leenä Härkönen saattaa myös katsella antikvaarien satoa, presidentti Sauli Niinistö jonottaa myös kahvilan kassalle ja naistenhuoneessa, viereisellä lavuaarilla, Iida Rauma tekee viime hetken ehostukset ennen esiintymistään. Lounaalla voi keskustella kirjallisuudesta Kariston myynti- ja markkinointipäällikön kanssa. Puhumattakaan Satakunnan osastosta, jossa kaikki tuntuvat parin päivän jälkeen jo ystäviltä. Kirjallisuus yhdistää. Tapasin myös myöhemmin tässä kuussa järjestettävien Teljän kirjallisuuspäivien keskustelukumppanini, Lukijan roolissa -blogin Riikan.

Robin ja yleisönsä.

Yhteistä uteliaisuutta tunnettiin myös A-hallin puolella, kun laulajatähti Robin saapui vastailemaan faniensa kysymyksiin ja kertomaan hänen itsensä, Susa Ruuhilahden ja fanien kirjoittamasta Yhdessä-kirjasta. Rennot huikkaukset turkulaiselle (ja vähän muullekin) yleisölle sulattivat luultavasti myös ei-fanikuntaan kuuluvien sydämet. Rennolla olemuksellaan yleisön otti haltuun myös kirjailija Tommi Kinnunen, jonka haastattelua seurasin Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla. Haastatteleva lukiolainen suoriutui roolistaan varmuudella ja kyseli Kinnuselta kiperiä asioita Lopotti-kirjan henkilövalinnoista. Sokeus, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuuden tunne ovat aiheita, joihin Lopotti tarttuu. Sokean Helenan hahmosta Kinnunen kertoi, että ”se vain lähti tulemaan minä-muodossa”, vaikka varmasti helpompaa olisikin ollut kirjoittaa hahmo ulkopuolelta, kuten kirjailija itsekin totesi.

Tommi Kinnunen Turun seudun äidinkielen opettajat ry:n osastolla.

Suurinta mielenliikutusta tarjosivat kuitenkin jälleen Sanojen Satakunta -esitykset. Heti aamulla ihailin runoilija Nina Rintalan runoja performanssin muodossa. Lavalla nähtiin esitys Pala taivaasta, jossa Rintala itse lausui runojaan suurella tunteen palolla. Tanssijat Jenni Suominen sekä äkkiseltään kelkkaan hypännyt Jean-Albert Sirniö loivat taustalle liikkuvat kuvat. Tästä muodostui lumoava yhtenäinen kokonaisuus, jonka ansiosta pienehkö lava tuntui saavan maailmanluokan mittasuhteet. Lausuntaa kuultiin myös Runojen Satakunta -haastattelussa, jossa satakuntalaiset Katriina Ranne, Pauli Karmala, Arja Palonen ja Ritva Ruohonen esittivät runojaan sekä keskustelivat runoudesta. Jokaisella oma tyylinsä, pohdiskelevaa, ytimekästä, koristeltua, loppusointuja ja toimivaa irtonaisuutta.

Satakuntalaiset runoilijat lavalla.

Satakuntalaista historiaa ja sen säilyttämistä käsiteltiin myös. Turun yliopiston tutkijat Suvianna Seppälä ja Anni Ruohomäki avasivat Merikarvialaisten historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle -tutkimushankettaan. Paikallisuus kunniaan, ja mainostinhan jo etukäteen sitä Merikarvian suurta kirkkoa. Minulle Merikarvian ihanuutta edustaa edelleen lapsuuden maisema, hauska maaseutukeidas Koivuniemen herra. Aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja luonteesta keskustelivat, niin ikään Satakunnan vinkkelistä, amanuenssi Johanna Jakomaa, museonjohtaja Jenny Nybom ja intendentti Anni Saisto. Tämäkin kolahti museohenkiseen bloggariin.

Keskustelua aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Satakuntalaiset murretaitajat ja valopersoonat Heli Laaksonen ja Elina Wallin esittelivät yhteistä Semmoset ja Tommoset -lastenkirjaansa, jonka Wallin on kirjoittanut ja Laaksonen kuvittanut. Porinmurteella kirjoitettu tarina kahdesta pariskunnasta on jo kerännyt fanikuntaa – Laaksosen mukaan hyvää palautetta on tullut myös kuusikymppisiltä herroilta. Ja nyt on kuulkaa myös todistusaineistoa, sekä Wallinin hienosta Satakunnan kunnat esittelevästä mekosta että Laaksosen söpöstä ulkoasusta (katso kuvat!).

Elina Wallinin mekossa näkyvät Satakunnan kunnat, ja rintaneulassa Sylvi Salonen.

 

Heli Laaksonen ja humoristinen kaunokirjansa Sylvia, Tuija ja laulava patja.

Messut lähenivät uhkaavasti loppuaan, ja minun piti kiirehtää bussille, mutta ehdin vielä seurata esimakua näyttelijätär Katariina Lohinivan ohjaamasta, ensi vuoden puolella valmistuvasta, Satakunnan sadan vuoden sanoin -esityksestä. Satakuntalaiset tekstit pääsevät siinä esiin lausuttuna ja laulettuna. Nyt jo saatiin kuulla hauskoja pätkiä ja huumaavaa joutsenlaulua.

Joutsenlaulua – Satakunnan Sadan vuoden sanoin.

Kirjamessut – oma maailmansa, josta pitää nyt irrottautua, mutta onnentunteista ei onneksi tarvitse luopua. Tämä kolmipäiväinen kokemus viimeistään teki minusta näiden lämminhenkisten messujen ikuisen ystävän. Sain paljon vinkkejä tulevaan, ja messut poikivat myös tulevia blogipostauksia. Nyt on hyvä kiitollisena jatkaa uusiin kirjallisiin haasteisiin.

Uusia tuttavuuksia ja yllättäviä löytöjä – Kirjamessujen perjantai-iltapäivä

Tapio Haapalan letkuveistos täysvihreissään.

Ensimmäinen messupäivä on takana. Lautasella Palak Paneer, päässä vieläkin messuäänet. Turussa, toisessa kodissa, satakuntalaisen on hyvä kelliä nyt kulttureituneena, ennen seuraavaa kirjallista kattausta.

Messuilla riensin hallista toiseen, kuuntelin keskusteluja sieltä täältä ja kohtasin erilaisia ihmisiä. Parasta haahuilua! Nuortenkirjailija Salla Simukka kertoi uudesta Sisarla-lastenromaanistaan, mutta myös siitä, kuinka hän ulkomaisia kustantajia kohdatessaan suosittelee näille myös muuta suomalaista kirjallisuutta. Terhi Rannela kuvaili Frau-romaanin kirjoittamista runsasta taustatyötä vaatineeksi urakaksi, josta häntä on myös kritisoitu – nimittäin ss-kenraalin vaimon inhimillisestä kirjallisesti käsittelystä.

 

Porin kirjastoauto, tuo lännen kaunein, oli parkkeerattuna (satakuntalaisittain parkattuna) messukeskuksen ulkopuolelle. Piipahdin sisälläkin – en ole ollut kirjastoautossa sitten mummun kanssa muinaisina kesinä vietettyjen maalaishetkien jälkeen. Ihana, värikäs bussikaunotar! Bussissa kohtasin myös erään satakuntalaisen kulttuuri- ja runo-osaajan (Katso kuva!).

Kauneutta tarjoili myös ehdottomasti liian vähälle huomiolle jäänyt, mutta Satakunta-osastolla suuresti arvostusta saanut Eurajoen lastenlaulukilpailun parhaimmistosta koostettu nuottikirja, jonka toooodella hienon kuvituksen on tehnyt nuori raumalainen Pauliina Linjama. Ohhoh, pääsi minultakin, kun kirjaa selasin.

Kääk!

Porilainen kaunotar.

Pauliina Linjaman laulukirjakuvitusta.

Vesa Vitikainen ja minä mainostamme hänen sarjakuvakirjojaan.

En miltei koskaan lue sarjakuvia. Paitsi Satakunnan Kansasta Baby bluesia. No joo. Mutta Sanojen Satakunta -osastolla törmäsin sympaattisen oloiseen mieheen, joka seisoi kirjamyyntitiskin takana. Hän paljastui Porissa asuvaksi sarjakuvantekijä Vesa Vitikaiseksi. Miehen sarjakuvatuotanto on moninaista, mutta etupäässä mieleen jäivät sotahistorialliset ja supersankariaiheiset sarjakuvat. Vitikaisen mukaan sota-aiheet kiinnostavat enemmän aikamiehiä kuin nykynuorisoa. Kenties tämäkin muuttuu itsenäisyyden juhlavuoden myötä? Pohdimme kyllä sitäkin, että supersankariaiheet vetoavat myös juuri entisaikojen poikiin, niihin, jotka hakevat uusista sankareista nostalgiaa menneiden, kadonneiden tilalle. Mutta mitäpä sitten, hyvä niin. Vitikainen on kuulemma kirjoittanut pienestä pitäen, mutta ensimmäinen, hänen sanojensa mukaan, oikean kustantamon kustantama sarjakuvakirja ilmestyi vuonna 2005. Rokka ja kumppanit sekä kersantti Napalm sitten sille nuorisollekin pukinkonttiin.

 

Satakuntalaisia runoilijoita rivissä.

Satakunnan satumaisissa ympyröissä ihastuttivat myös lastenkirjailijat sekä runoilijat, jotka lukivat otteita tuotannostaan. Arja Palonen, Pauli Karmala, Jaana Mäki, Mervi Kariniemi ja Nina Rintala ottivat osaa Satakunnassa järjestettyyn runokätköilyyn, jossa ihmiset saivat koordinaattien perusteella etsiä runoja geokätköilytyyliin. Messuilla kuulimme heidän kätkörunojaan ja muutakin. Lyhyitä, pitkiä, dramaattisia, karismaattisia runoja. Läänintaiteilijamme Karoliina Suoniemenkin mukaan, tunteita laidasta laitaan.

Piipahdin myös kuuntelemassa Pori Sinfoniettaa ja seuraamassa porilaista improvisaatioteatteria Kosmisen karusellin parissa. Ensimmäisessä yleisö oli hiirenhiljaa paikallaan, jälkimmäisessä vähän hihiteltiin ja hymyiltiinkin. Hymy oli allekirjoittaneella koko päivän herkässä, mutta jalat ja pää alkoivat loppua kohden olla hiukan höttöisät. Lepotauko tekee hyvää. Uudella riemulla lähden messuille taas aamulla, kaupunkibussi satasella torin kulmalta.

Syreenipensaita ja nokkosvöitä: Jenni Haukio ja Anu Kaaja

Laadin pari kuukautta sitten itselleni suuntaatekevän listan: mitä lukea Turun Kirjamessuja varten. No, en tietystikään ole päässyt päätähuimaavaan tavoitteeseeni, mutta viime viikkoina olen silti lukenut enemmän satakuntalaista kirjallisuutta kuin kenties koskaan (mm. Hanna-Riikka Kuismaa ja Arja Palosta). Sohvapöydällä ovat odotelleet myös useat muut Kirjamessuille tulevien osaajien teokset (kuten Kirsti Ellilän Arpapeliä), joista ehdin vielä lukea useamman. Mutta tämä kirjoitus käsittelee etupäässä kahta hyvin erilaista minuun vaikuttanutta teosta.

Kuva: Teos

Anu Kaajan ensimmäinen proosateos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015) on sellaista hippasen roisia tarinankerrontaa, jota moni ei kavahda ollenkaan, mutta josta minä en yleensä viehäty. Nyt kuitenkin viehätyin. Novellit yhdistelevät leikkisyyttä, entisaikojen ja nykypäivän taruja, verta ja muita ruumiinnesteitä. Eloton muuttuu eläväksi, historialliset hahmot kävelevät kadulla, merenneidolla on kohmeiset tunteet ja viemärissä asuu märäntyneitä hedelmiä syövä nainen. Lähes jokaisen novellin kohdalla jäin jossain kohtaa räpyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Luenko oikein, tällaistako maailmassa tapahtuu? Ei tietenkään, mutta Kaaja maalailee erilaisia, omituismahdollisia maailmoja, aivan omanlaisiaan todellisuuksia. Hänen kielenkäyttönsä on niin toimivaa, että aiheesta riippumatta on nopeasti pakko kahlata loppuun ja selvittää, kuinka kullekin antisankarittarelle tai puolipukeiselle prinssille käy. Vain suuri suosikkini Markus Kajo pystyy (toistaiseksi) ylittämään nämä verbaaliset leikittelyt, mutta Kaaja on vasta nuori (s. 1984). Hänestä kuullaan vielä paljon.

 

 

Kuva: Savukeidas/Ville Hytönen

Toinen, hyvin eri tavalla sykähdyttävä lukukokemus oli Jenni Haukion runokokoelma Sinä kuulet sen soiton (Savukeidas 2009). Halusin tutustua jo pelkästään Kirjamessujakin varten ohjelmapäällikön tuotantoon, ja kirjastosta mukaani tarttui taannoin tämä kokoelma. Entä, jos en pidäkään näistä runoista, mietin. Tapasin Jenni Haukion some-äänenkannattajien infotilaisuudessa Turun messukeskuksessa viime perjantaina ja tykästyin häneen ihmisenä kovasti. Voisivatko runot kuitenkin olla jotain aivan muuta kuin hänen persoonansa? Tässä tapauksessa hyvällä tavalla eivät. Suorastaan ahmin tämän pikkukirjasen. Ihanaa kieltä. Kauniita maisemia, syreeniaitojen takana tunteita, jotka samalla leikkivät ilta-auringon kanssa ja tahtoisivat karata lokkien virrassa. Porilaisuus huokuu riveistä, mutta niin myös yleismaailmallinen elämisen viisaus. Elävä luonto kohtaa kivikaupungin rauniot. Runoissa maistuvat merien ikiaikainen suola, lapsuuden oluttehtaan seinärappaukset ja pajupillit. Tässä esimerkki, josta erityisesti pidän:

 

Iltapäivän pikainen melodraama

Sinä seisot valkoisen kivitalon parvekkeella ja poltat savuketta –

Kolme päivää sitten tulit sahalaitana kuolleeseen uneeni

aironiskuna hajotit lumpeenkukkien nuotan,

arkeni takovan rytmin

paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta

kutsusi valon toukokuuhun, avasin

omenapuiden valkeat soittorasiat.

Nyt laskeutuu harteilleni

paenneen routayön hämärä,

porttikongeissa ilakoivat irti päästetyt tuulikellot

sinun äänesi kuuluttaa asemalta lähtevät vuorot,

ei mainitse nimeäni

                    toivottaa hyvää matkaa.

 

Olen kirjallisuusahne – pelkät pilkahdukset eivät välttämättä minulle riitä. Siksi luen pääasiassa romaaneja, joissa on tarinan koko kaari. Joissa avataan ovia vierestäkin, kuullaan ohikulkijoidenkin aatteet. Mutta onneksi tartuin näihin kahteen.

Porin Kirjojen yö 2016: Runoja ja romantiikkaa

Tapahtuma: Porin Kirjojen yö

Paikka: Porin kaupunginkirjasto

Ajankohta: 1.9.2016 klo 17-23:30

 

 

 

 

Yksi kirjasyksyn paikallisista kohokohdista, Porin järjestyksessään toinen Kirjojen yö, toteutettiin joitain päiviä sitten. Mukana oli jälleen iso joukko satakuntalaista kirjallista osaamista. Ihana läänintaiteilijamme Karoliina Suoniemi oli tehnyt paljon työtä tapahtuman eteen ja toiminut maakuntajohtaja Pertti Rajalan mukaan pääsyyllisenä järjestelyissä. Kokonaisuus oli tänäkin vuonna monipuolinen. Keskustelut liikkuivat luonnon ääreltä väkivaltaan, runotuntemuksista dekkareihin.

Turun Kirjamessut lähestyvät, ja Kirjojen yö lähtikin liikkeelle maakuntajohtaja Pertti Rajalan ja Karoliina Suoniemen Kirjamessujen Satakunta-teeman esittelyllä sekä messujen sisällön pieninä avauksina. Tämä tietysti kiinnosti messubloggaajaakin. Kirjamessuille mennään koko kulttuurin kirjossa, vaikka kirjallisuus tietysti on etusijalla. Paikalliset osaajat ovat lähdössä mukaan ihan sellaisena notkuvana marjapensaana. Kirjojen yöhön hipsi yleisöä pikkuhiljaa, mutta kohta aikuisten puoli oli pullollaan kirjallisuudenystäviä. Lasten osastolla lauleli ja tarinoi Noita Kutilan Manta, jota en tässä hötäkässä ehtinyt tavata.

Seuraavana omassa ”mututuntumalla oikeaan suuntaan” -ohjelmassani oli vuorossa runoutta. Kirjaston oma multitalentti (Terkkuja vaan!) Arja Palonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Tapio Koivukari avasivat runouttaan ja runojen synnytystaipaleitaan yleisölle. Yhtä mieltä runoilijat olivat siitä, että runot kehkeytyvät usein yllättävissä tilanteissa, jotain puuhastellessa, ihan arjen keskellä nikkaroidessa tai ruokaa laittaessa. Tai inspiraatio voi tulla muusta taiteesta, vaikkapa videoinstallaatioita katsellessa, kuten Palosen tapauksessa. Toiselle teoria antaa luomiselle pohjaa, toisella taas oikeat sanat vain tulevat paperille (tai älypuhelimen, tietokoneen, mitänäitäon, näytölle, mutta kuitenkin). Todettiin, että sellainen ihminen, joka ei ole vielä etsinyt tietään runouden pariin, löytää sopivat kirjaset parhaiten kokeilemalla ja tutustumalla erilaiseen runouteen. Entä onko meissä kaikissa runoilija? ”Melkkei on”, Tapio Koivukari toteaa, ja saa yleisön hihittelemään lempeästi. Mutta runoilijankin persoona ja runopersoona ovat kaksi eri asiaa. Huotarisen mukaan runossa ”minä” on lukijoiden, toisin kuin arkinen runoilija itse. Runot kirjoitetaan kuitenkin aina (jollekin) yleisölle. Siksi runoilija ja hänen runonsa eivät välttämättä ole ensinäkemältä samankaltaisia. ”En kuulemma ole ollenkaan sen näköinen mitä runoni ovat”, Palonen toteaa juuri tähän liittyen. Upeita tyyppejä. Kenties minun pitäisi ottaa runous laajemmin osaksi kirjaharrastustani?

Kirjatapahtumissa parasta on mielestäni tunnelma. Sitä voi istuskella kirjaston kahvilassa jutustelemassa leppoisasti kirjailijan kanssa. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Tässä on sellaista joulumarkkinamaista iloa, kun parkkipaikka on löytynyt eikä ketään kiukuta. Kuuntelin seuraavia keskusteluja sieltä täältä. Naiskirjailijat puhuivat väkivallasta ja kauhutarinoista. Aulassa myytiin paikallista kirjallisuutta. Loppuillasta keskityin tapahtumaseurani kanssa kuitenkin musiikkiin, sillä auditoriossa esiintyi taiteilija Elina Mustonen draamallisella musiikkiesityksellään ”Shakespearen naiset sanoin ja sävelin”. Mustonen näytti kykynsä hyvin erilaisiin naisrooleihin eläytyjänä. Ja mikäpä olisi aidompaa kirjallista sulokkuutta ja romantiikkaa kuin Shakespeare! Hämmästyin, lumouduin ja lopulta rauhoituin kiireisen viikon keskellä. Raukeana tepastelin kotiin näkemään kirjanpehmoisia unia menettäen viimeisen elämyksen, ulkoilmaelokuvan kirjaston sisäpihalla.

Psst! Kaikki runoudesta kiinnostuneet: Huomenna perjantaina 9.9. klo 20-21 Porin kuuluisalla Airion kulmalla järjestetään Lahjaks vai kottii? -tapahtuma, jossa kaikki halukkaat saavat kirjoittaa ajatuksiaan Airion liikkeen ikkunoihin. Kipitikips!